Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Taiteilijan omakuva lapsuuden vuosilta

Sanna Nyqvist, 24.7.2002
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter) s., WSOY 2002 Kääntäjä(t): Kristiina Kivivuori

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär tarjoaa täydelliset ainekset nostalgisointiin – saaristolaisidylliä, kaksikymmentäluvun Helsinkiä ja boheemia taiteilijaelämää – mutta lapsen näkökulma tuo kuvaukseen särmää, joka estää sitä latistumasta menneen ihannoivaksi kaipaukseksi. Alkujaan 1960-luvulla julkaistun teoksen pieniin kertomuksiin tai novelleihin sisältyy todellisia klassikoita, jotka luotaavat lapsen mieltä ja maailmaa kiehtovan tarkasti.

Kuvanveistäjän tytärtä kutsutaan joskus muistelmateokseksi, mutta toisin kuin tavallisesti, tässä muistelossa muistojen fiktiivisyys on peittelemätöntä. Minäkertojan maailmassa tosi ja mielikuvitus eivät vielä ole peruuttamattomasti eriytyneet kuten aikuisilla. Omaelämäkerrallinen aines verhoutuu satuihin, myytteihin ja kuvitelmiin, jotka versovat tositapahtumista kuin itsestään. Tapahtumien todenperäisyyden arvuutteleminen onkin toissijaista: juuri fiktiivisyytensä ansiosta Kuvanveistäjän tytär tekee vaikutuksen psykologisesti todentuntuisena ja paljastavana muotokuvana taiteilijan lapsuusvuosilta. Minäkertojan ensimmäinen taideteos on maailma, jonka hän luo itselleen.

Tuo maailma ei ole valmis, vaan alituisesti muotoaan etsivä ja muuttuva, mikä heijastuu Kuvanveistäjän tyttären kieleen. Kertomuksia hallitsee muumikirjoista tuttu napakka peruslause, joka intensiteetin kasvaessa paisuu hengästyttäväksi luetteloksi ja yllättävimmillään yhdistelee asioita juonikkaasti. Tähän sadunkerrontaa muistuttavaan kieleen sekoittuu kuitenkin saumattomasti aineksia, joita lapsi omaksuu aikuisten puheenparresta tai uskonnollisesta retoriikasta. Aikuisten kielen myötä lapsen maailmaan siirtyvät myös aikuisten asenteet, joiden rajoittuneisuus korostuu, kun ne tulevat esille lapselle luontaisen epäsovinnaisen ajatuksenjuoksun lomassa. Niinpä kielen tasolla paljastuu kaikkein selvimmin, miten lapsi tiedostamattaan kopioi ihailemansa isänsä mielipiteitä, arvoja ja asenteita.

Pyhä perhe

Isä (Victor Jansson) on tyttärelle suuri taitelija ja ehdoton auktoriteetti, mutta hänessä on myös samaa hitusen naurettavaa mahtipontisuutta kuin Muumipapassa. Molempia pappoja yhdistää lisäksi kaipuu seikkailuihin, erityisesti merellisiin sellaisiin. Kuvittaja-äidin (Signe Hammarsten-Jansson) työstä puuttuu ”oikeaan” taiteeseen yhdistyvä salaperäisyys ja maagisuus; äiti edustaakin lapselle arkea ja turvallisuutta. Kolmistaan vanhemmat ja lapsi muodostavat pyhän perheen, josta pikkuveli Per Olov, ateljeen tupakansavusta kärsivä astmaatikko, häivytetään pois.

Kuvanveistäjän tyttäressä on ihailtavaa se luontevuus, jolla lapsen vanhempiinsa kohdistamat halut ja tunteet tulevat näkyville. Isältään tytär ammentaa niin vahvat taiteilija-ambitionsa kuin jokseenkin hullunkuriset näkemyksensä naisten tyhjäpäisyydestä (esimerkiksi novellissa ”Kotieläimiä ja rouvia”). Jo kokoelman nimi osoittaa, miten tytär samastuu eniten isäänsä, impulsiiviseen taiteilijaan, joka halveksuu porvarillisuutta vaikka viettääkin kesänsä huvilalla ja lukee Hufvudstadsbladetia.

Suhde äitiin on monimutkaisempi: yhtäältä tasa-arvoisempi, koska siihen ei liity samanlaista ihannointia kuin isäsuhteeseen, toisaalta varauksellisempi. Kun äiti ja tytär matkustavat kahdestaan maalle novellissa ”Lumi”, tytär ei sopeudu vieraaseen taloon, vaan pitää ensimmäiset päivät mielenosoituksellisesti mykkäkoulua samalla kun äiti keskittyy piirtämään. Vasta kun sankka lumipyry hautaa talon alleen ja katkaisee yhteydet ulkomaailmaan, lapsi saa äidin mukaan mielikuvitusleikkiinsä, ja heidän välilleen syntyy ystävyyden side. Lumen pumpuloima talo on lapselle suojattu tila, kohtu, jossa äiti huolehtii yksinomaan hänestä.

Ei ole sattumaa, että monessa novellissa minäkertoja etsii pieniä, suojaisia tiloja, jonne sulkeutua. Paikka voi löytyä äidin tyllihameen alta, eteisen ovien välistä tai vaikkapa puun lehvästöstä, kuten ”Pimeys”-novellissa, joka päättyy sanoihin: ”parasta on sentään istua korkeassa puussa, nimittäin mikäli ei enää ole äitinsä vatsassa.” Erikoista tässä lauseessa on se, että se tuntuu viittaavan yhtä aikaa sekä minäkertojaan että ”surullisiin valkeisiin naisiin” – veistoksiin, jotka ovat syntyneet isän käsissä, eivät äidin vatsasta. Merkityksen liukumassa paljastuu tyttären yhtäaikainen samastuminen isän taideteoksiin ja kaipuu takaisin äidin kohtuun. Lapsen ristiriitaiset halut tulevat usein esille juuri tällaisissa lähes huomaamattomissa siirtymissä tai tekstin nyrjähtäessä odottamatta aiheesta toiseen.

Lempeitä vaaroja

Vastapainona esiin pulppuaville tiedostamattomille haluille ja tunteille novellikokoelmaa hallitsee harkittu ja kurinalainen rakenne. Kirja alkaa novellilla ”Kultainen vasikka”, joka kuvaa paratiisillista alkukotia, isoisän huvilaa, missä vallitsee Vanhan testamentin ankara Jumala, ja päättyy joulujuhlaan, armon ja puhdistautumisen riittiin. Yksittäiset novellit puolestaan toistavat saduista tuttua rakennetta: lapsi kokee seikkailuja ja vaaroja, mutta lopussa kaikki palaa taas ennalleen ilman että tärkeää perusturvallisuudentunnetta olisi horjutettu.

Seikkailut ja vaarat ovat usein kuviteltuja, ja niihin liittyy pelottavia mörköjä tai hetkellinen minän kadottamisen kokemus. Kokoelman parhaimpiin kuuluvassa novellissa ”Tyllihame” kertoja pujottautuu komerossa äitinsä tyllihameen alle ja lähtee vaeltamaan veistosten täyttämään ateljeeseen. Paksujen tyllikerrosten läpi siivilöityneessä valossa tutut asiat näyttävät vierailta ja pelottavilta. Lapsi kuvittelee ateljeeseen lauman joka puolelle singahtelevia hurjia eläimiä ja koteloituu itse turvaan huoneen perimmäiseen nurkkaan: ”Olin kietonut ympärilleni perhoskotelon, joka oli mustaa tylliä ja tuoksui puuterille ja pölylle, ja minä olin täydessä turvassa.” Lopulta arki saa taas voiton, tyttö kömpii piilostaan ja sytyttää valot. Hän päästää eläimet vapauteen ateljeen isoista ikkunoista ja pohtii lopussa: ”kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin.” Tässä niksissä piilee tosin yksi kokoelman heikkouksista: toistuvana ratkaisuna kaiken palautuminen turvalliseen arkeen alkaa tuntua lattealta.

Kuvanveistäjän tyttären novelleista vaikuttavimmat keskittyvät tiiviisti yhteen aiheeseen tai tunteeseen, kuten mielikuvituksen mahtia käsittelevä ”Tyllihame” tai aarteen löytämisestä ja kadottamisesta kertova ”Kivi”. Jälkimmäinen peittoaa jännittävyydessä mennen tullen trillerien mielikuvitukselliset takaa-ajokohtaukset. On suorastaan piinaavaa seurata, kuinka tyttö yrittää kiireesti työntää rannasta löytämäänsä ihmeellistä hopeakiveä ylös kotitalonsa portaita. Viimeisen porrastasanteen kohdalla hän kampeaa murikkaa parvekkeen ovesta piilottaakseen sen lähestyvältä talonmieheltä: ”Minä kuulin kun [oven] kierteet puristuivat kokoon, ne lauloivat hiljaa puristuessaan yhteen kiven ja minun kahta puolta, ja minä vedin jalkani koukkuun ja heittäydyin kiven päälle ja kävin sen kimppuun ja yritin kierittää, mutta rako tuli aina vain ahtaammaksi ja minä tiesin että talonmiehen käsi liukui kaidetta pitkin ylöspäin.” Kuvataitelijan visuaalinen tilankäsittely yhdistyy tässä hienosti vimmaiseen kerrontaan. Samanlaiseen intensiteettiin ja vaikuttavuuteen eivät valitettavasti yllä ne novellit, jotka punovat assosiatiivisesti yhteen monia aiheita ja henkilöitä ja jotka muistuttavat enemmän perinteistä, anekdootteihin perustuvaa muistelua.

Vuonna 2001 kuollut Tove Jansson tunnetaan maailmanlaajuisesti muumikirjoistaan, mutta Suomessa häntä muistetaan myös ”aikuisten” kirjailijana ja kuvataiteilijana, jonka töitä on kesällä 2002 esillä laajassa retrospektiivissä Tampereen taidemuseossa. Aikuisille suunnatusta kirjallisesta tuotannosta Kuvanveistäjän tytär on kestävintä. Siitä puuttuu lähes tyystin se teennäisyys, joka tekee Janssonin muusta novellistiikasta hieman vaivaannuttavaa luettavaa. Kuvanveistäjän tytär on oiva kesäklassikko: taskuun mahtuva kirja kulkee keveästi mukana puistoon tai rantakallioille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto