Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ensimmäinen lammas hyppää vielä hienosti

Sinikka Vuola, 24.2.2014
Tuomas Timonen: Asetelmia 55 s., Teos 2013

Jaan sydämestäni Rainer Maria Rilken näkemyksen: ”millään ei voi niin vähän puhua taideteoksesta kuin kriittisillä sanoilla”. Kaiken kukkuraksi negatiivisuutta ja aggressiivisuutta erehdytään tämän tästä pitämään ”kriittisyytenä”. Aito kurottuminen on toki aikaa vievää ja vaikeaa. Ryhdyn nyt lukemaan Tuomas Timosen (s. 1975) uusinta runokokoelmaa, nimeltään Asetelmia.

Sanatason materiaali vaikuttaa aluksi kovin tutulta. On puuta, eläintä, lintua, hyönteistä, vesistöä, kivi- ja maalajia, niittyä, kasvia ja sääilmiötä. En kuitenkaan lue niitä erityisesti runolle ominaisina elementteinä, vaan asetelmakonseptin kannalta hyödyllisinä välineinä. Ne ovat osa orgaanista, elollista ympäristöämme, toisin kuin maalaustaiteessa perinteisen sommittelun elottomat (kuolleet) esineet.

On myös sipuli, monikasvoinen sipuli, joka esinemotiivihengessä asetellaan lukijan silmien eteen yhä uudestaan. Miksi aina sipuli? Se on kuvataiteessa vanhastaan suosittu asetelman objekti, muun muassa muotonsa, haastavan värityksensä, kerrosmaisen paljoutensa sekä helpon saatavuutensa ansiosta. Sipuli palaa yhä uudelleen runoasetelmien pöytään, ja toiston ja saturaation kautta sipuliutta horjutetaan ja loputa yleinen sipulius näin kumotaan.

Timosen asetelmat nyrjäyttelevät lukijan ajatusmalleja.

Palauttamalla sipulin hiljaisen elämän yhä uudelleen asetelmaan (still life) alati viittaavan runokokoelmansa sivuille Timonen kertaa sipulimotiivia ja siten myöskin omaa, aiemmasta tuotannostaan (etenkin kokoelmasta Oodi rakkaudelle, 2007) tuttua tekniikkaansa: toiston periaatetta. Toisto ei ole tyhjä ele. Se luo omalta osaltaan struktuuria, tunnelmaa ja rituaalia, (sanastollista) tuttuutta sekä vahvistaa runon/kokoelman säännöllisyyspiirteitä. Se on ennen kaikkea rytmin kannalta merkittävä; ja rytmin referenssihän on usein erilainen kuin sanojen, mikä on yksi monimerkityksisyyttä luova mahdollisuus.

Timosen asetelmat nyrjäyttelevät lukijan ajatusmalleja: runoasetelmien katselija pyritään saamaan näkemään eri tavalla. Miltä ihmisestä tuntuisikaan esimerkiksi olla kasvi?

Ainakaan kokoelmassa ilopilkkuna seikkaileva virkamies ei tiedä, ”mitä on olla ruukussa, juuret mullassa, ja tuottaa tuollaista iloa”. Virkamiesrunoissa kuvataan yleisesti ottaen kovin ahdasmielisen ihmisen ajattelua ironiseen tyyliin. Virkamies yrittää tehdä valintaa ”hiekan ja kiven, kiven ja kallion välillä” . Kun virkamies on rakastunut, hän vertaa armaansa silmiä kahteen huolellisesti täytettyyn lomakkeeseen. Fakki-idiootin vertaus on mainio.

Kokoelman runot on aseteltu perinteiseen malliin ja myös otsikoitu. Otsikoissa juoksutetaan toiston ja työstämisen humoristista mentaliteettia: ”Virkamiehen mustasukkaisuus”, ”Virkamiehen humala”, ”Virkamies ja orvokit”, ”Virkamies ja vesivahinko”, ”Virkamiehen testamentti”… Sarjamainen ratkaisu on osaltaan auttanut itse kokoelmallisuuden pystyttämisessä: runokokoelman kirjoittamisen vaikein pulma on teoksen energian ylläpitämisen ohella runojen keskinäisen järjestyksen päättäminen (sama ilmiö kuin näyttelyn ripustuksessa).

Timosen kokoelman runoissa toistuu myös pöytä: sekin maalaustaiteesta tuttu taso, jolle yhä uudet still lifen osat tämän tästä ilmestyvät. Mutta kuten Wikipediakin tietää: pöytä ei ole enää pöytä, jos siitä poistetaan jalat. Timosen runoissa väräjää jokin samanhenkinen määritelmällisesti haastava ulottuvuus – jotakin tuttua tässä kaikessa, mutta kaikki on aseteltu jotenkin kaltevasti.

Teosta dominoivat rauhalliset indikatiivilauseet.

Osittain ilmiö johtuu tekijän valitsemista lausemuodoista. Teosta dominoivat rauhalliset indikatiivilauseet, ja tässä leppoisassa toteavuudessa lauseiden huumori puhkeaa yhtäkkiä näkyviin outojen rinnastusten sekä lausetekniikan kautta.

Esimerkiksi ”Virkamiehen unettomuus” -runossa ”ensimmäinen lammas hyppää vielä hienosti”. Jo tähän lauseeseen profiloituu osaltaan paljon Timosen viehättävästä tavasta rakentaa lauseita, joissa yksi ainoa partikkeli nyrjäyttää ja johdattaa lukijan uuteen tilanteeseen. Huumori syntyy usein tällaisista pienistä, tarkoista eleistä, kuten runossa ”Virkamiehen tuska”: ”Haluaisin sanoa, mutta on sovittu etten.” Tässä lukijan päätelmiä ensin johdattelee adversatiivinen ”mutta”, ja päätelmät katkaisee sitten näkymätön seinä, johon lause vaikuttaa katkeavan.

Tämä kokoelma ei ainakaan vastaa niihin hämäriin odotuksiin, jotka minulla oli maltilliseen tahtiin julkaisevan Timosen kahden edellisen kokoelman perusteella, mistä ilahtuneet kiitokset. Runokokoelmatyöskentelyä jonkin verran tuntevana vaikutelmakseni muodostuu tällä hetkellä, että Asetelmia on tärkeä osa prosessia, jossa runoilija on juuri suuntautumassa johonkin uuteen ja vielä nimeämättömään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto