Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaunista, tarpeeksi rumaa

Jouni Tossavainen, 4.4.2003
Tuomas Timonen: Vuosi oli kaatuneita puita s., Tammi 2002

Ensin halkaistaan suu suurilla sanoilla: “eniten“, “kaikki“, “kaikkein“, “vain“, “ainoa tapa nähdä meri on yksin“…

Sitten suu pannaan kiinni yllättävällä käännöksellä, huumorilla, paradoksilla… Syntyy dialogia ja dialektiikkaa. Otetaan esimerkiksi runoilijan esikoiskokoelman ensimmäiset säkeet:

“Aamupäivässä oli kaikkea hauskaa. Luettelen sinulle puuttuvat tavarat / katoamisjärjestyksessä: kalenteri…“

Saman runon lopussa käytetään sanaparia “draamallinen tihennys“, joka yllättäen tekee edellisen lauseen kuolemasta huvittavan: “Vanha ämmä pyytää kahta kymppiä kuin kuolema. Draamallinen tihennys…“

Esikoisrunoilijan ensimmäinen runo ja koko kokoelma päättyy kuitenkin niin vakavissa merkeissä, että se pyyhkii hymyn. Silti tällaista hilpeän ja ankaran leikin pompotusta on luvassa myös ensirunon jälkeen.

Tuomas Timosen kokoelmasta Vuosi oli kaatuneita puita pulppuaa runoutta, joka on verevämpää kuin vuonna 2000 julkaistussa MotMotin runosarjassa. Timosen lähteestä nousee nyt energiaa, joka virtaa tuntematonta merta kohti. On ilo kuvitella, että Arto Mellerin sukupolven haamut eivät enää tule kummittelemaan tälle vuosituhannelle. Eivät piikitä ainakaan joka yö.

“Latinakieliset uutiset kertovat, että täällä on klassillista sivistystä./ Illan tullen nostetaan pullo pöydälle, politikoidaan ja harvennetaan tukkaa“, kuuluu suosikkialoitukseni Timoselta tässä mielessä.

Suomalaisen kielikoulun 1990-luvun umpiosta Timosen runot pursuavat ihmistä kohti. Kommunikaatio on sana, jota ei pitäisi käyttää, jos joku yrittää puhua, mutta se tuli nyt ensimmäisenä kielen päälle.

Näkisin mielelläni Timosen runoja esitettynä. Silti ne eivät ole puhetta, jolla tähdätään stand up -lavan valloitukseen. Siis katu-uskottavaa runoutta ilman penseyttä ja saksalaista punkkia.

Toisto tehokeinona

Tuottelias puhe pysyy jäntevänä toistolla, ja nimensä mukaisesti kirjan kokonaisuutta pitää kasassa vuodenaikojen mukana eläminen. Lukijan avuksi Timonen on rajannut rönsyjään myös sillä, että kahdeksassa osastossa on aina joko kuusi tai seitsemän runoa, joista yksikään ei ylitä sivun mittaa.

Puheen tyyliä haetaan toistolla, aloittamalla säkeet sanoilla “että“ ja “kun“ tai vaikkapa kaukaa laulusta tutuilla sanoilla “jos kertoisin“. Tai sanoin “tätäkö se on“, joka hyppyyttää lukijan mieleen iskelmän sanat “sinäkö se oot“.

Tavattuaan ensimmäisen kerran meren maalaispoika toistaa seuraavassa runossa neljä kertaa sanat “täällä ymmärrän“ ennen kuin “oppii“ merikaupungin tavoille. Jo kolmannella opilla hiipii mieleen epäilyksen käärme:

“Täällä opin / luonnoksen voiman, hiottujen timanttien säihke kultaliikkeen ikkunassa, ja / vastapuolen baari; etten vain antaisi iskelmälle periksi.“

Rakkausrunouden merellä Timonen ei anna periksi. Tämänkin karin ohi Timonen soutaa omalla veneellä:

“Pidät hänen ruuansulatusjärjestelmästään,/
sisäerityksestään, tavastaan tuottaa äänteitä./–/
Ja tapa, jolla teräsvaijerit tunkeutuvat hänen päästään,/ kyntensä ottavat etäisyyttä ruumiiseen, on ainutlaatuinen.“

Kun kirjoitusvirheitäkään ei löydy, “ylhäältä tornista“ on harvinainen pongaus. Latteus, jota ei paranna sen toistaminen (s. 45).

Jos jotain kriittistä kritiikkiin pitää kaivaa, niin Teatteri-lehden julkaisemasta näytelmästä Minun poikani tarina, jota esitetään tänä keväänä Tampereen ylioppilasteatterissa, löysin tiukemmin kokeilevia sävyjä kuin kokoelmasta. Näytelmäkirjailija Heiner Müllerin runouden tyyppinen yhteiskunnallinen tylyys ei ehkä tekisi pahaa?

Ehkä esikoinen on viritetty lurittelevaa nimeä myöten hieman liian kevyeksi viiniksi? Lurauttaisin siivun verran kirkasta kahvin sekaan. Ehkä Kiteen kirkasta sen takia, että Timonen syntyi Kuhmossa vuonna 1975 ja asui Pohjois-Karjalassa. Kuuden näytelmän jälkeen hän tekee lopputyötään Teatterikorkeakouluun.

Harvennetaan tukkaa

Jos nyt kielikoulun umpiosta ja Mellerin hörhöilyistä on päästy, niin pitäisikö runoilijan taantua vielä enemmän ja ruveta “politikoimaan“ oikein yhteiskunnallisesti niin kuin ’viimeiseksi saksalaiseksi kirjailijaksi’ mainittu Müller? Vastausta ei ole. Onneksi ei ole. Mummo pyörittelee samaa ongelmaa Timosen näytelmässä Minun poikani tarina:

“Nykyisin kirjailijatkaan ei ole enää kirjailijoita, vaan sellaisia ihan tavallisia ihmisiä. Missä ne nykyisin luuhaa, kun eivät ne edes ryyppää? Miksei baarien nurkissa enää istu niitä laihoja tyyppejä itkemässä että niiden pitäisi taas saada otetta elämään?“

Näiden nuorten suhteen Mummolla on kaksi ratkaisua: joko heidät on ammuttava tai yritettävä ymmärtää heitä. Mummon mukaan me kaikki tiedämme, “miten paljon pahaa on saatu aikaan viime vuosikymmeninä, kun näitä nuoria on yritetty ’ymmärtää’.“

Niin että lopetan tähän.

Toivottavasti runoilija elää ja voi hyvin pitkään, niin voin jälleen nauttia runoudesta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto