Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Erityisyyden ylijäämiä

Putte Wilhelmsson, 18.6.2012
Turkka Hautala: Kansalliskirja 220 s., Gummerus 2012

Jotakin lehtikritiikkiä koskevaa kurssimateriaalia vasten luin Mika Waltarin kirjan, eikö se ollut nimetään Aiotko kirjailijaksi? Ajattelin, että mitä siitä sai vaikkapa Kalle Päätalo.

En tiedä, mutta minulle jäi mieleen tämä kirjailijan ohje: älä koskaan käytä proosatekstissä allitteraatiota. Se tarkoittaa alkusoinnutusta.

Turkka Hautalan Kansalliskirjassa on heti ensimmäisellä sivulla punaposkisia perheenäitejä pullapelteineen ja ”värit” luonnollisesti ”vellovat”. Seuraavalla sivulla kirmataan kotiin.

Oliko Waltarin ohjeen taustalla keinotekoisesti lyyrisen vaikutelman välttely toisessa lajityypissä? Vai pelkäsikö hän, että alkusoinnutteleva prosaisti seuraa sanoissaan aina ilmeisintä ja kuluneinta polkua? Tai ehkä hän tarkoitti, että alkusoinnut ovat kovin vanhanaikainen tehokeino. Siinä tapauksessa Hautala on tietysti valinnut aivan oikein, kuten myös tässä lauseessa, jossa kerrotaan hyppyrimäkien merkityksessä nuorison elämäntavalla:

”Harvassa ovat ne mäkikaupunkien vesojen kädet jotka eivät kerran ainakin ole tornissa levottomina vaeltaneet.”

Kuka Hautalan sukupolvessa sanoo lapsia ”vesoiksi”? Tai käyttää tällä tavoin käännettyjä sanajärjestyksiä muutenkin kuin Koskenniemen tai Sillanpään tyyliparodiana?

Mieleen tulee Tuomas Kyrö, joka Uutisvuodon jäljitelmässä alkoi monologisoida jotain pokasahan tai muun muinaisesineen käytöstä metsätöissä, ja joutui rangaistukseksi näyttämään ohjelman juontajalle tietokoneen näppäimistöllä pehmentyneet kämmenpohjat.

Hautalan lyhyet anekdootit tuntuvat miellyttävältä luettavalta mutta vaikuttavat työpaikkahakemukselta.

Tai tulee ylipäänsä mieleen Tuomas Kyrö. Tällä viikolla Turun Akateemisessa myydyin kaunokirjallinen teos oli Mielensäpahoittaja, toiseksi myydyin oli Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike.

Tätä taustaa vasten Hautalan lyhyet anekdootit aina menneisyyteen katsovasta suomalaisesta elämäntavasta tuntuvat miellyttävältä luettavalta mutta vaikuttavat työpaikkahakemukselta. Jospa Kyröltä on jäänyt yli kolumnipaikka lehdessä tai vierailu tv-ohjelmassa?

Onko kyse ironiasta?

Tartun helposti kirjoihin, joiden takakannen ensimmäinen lause alkaa: ”Lapsuuden kesinä…” Se ei ole nostalgiaa, jossa muistellaan menneitä, vaan eskapismia, jolla muistot yritetään korvata kirjallisuudella. Helposti luen myös kannesta kanteen kirjallisuutta, joka isollakaan kirjasimella ei yllä kuin sataan sivuun.

Vähäisempää kiinnostusta minussa sen sijaan herättävät väliotsikot ”Hävityn arvokisafinaalin jälkeen” (eiköhän anneta tämän jo olla), ”Heinä odotti tekijäänsä” (kun on näitä allergioitakin) tai ”Tikkaat navetan vintille” (näin ne jo margariinimainoksessa). Jutut lukiessa sentään selviää, onko kyse ironiasta. Ei ole:

”Muistoissani kävelen yhä uudelleen pihan poikki heinävarastolle. Nousen tikkaat navetan vintille. Istahdan paalille koska siihen on istahdettava. Ikkunat ovat lian peitossa mutta tiedän kyllä mitä siellä. Maisema jota ei voi unohtaa, lämpöiset, ylivoimaiset ihmiset joita ei enää synny.”

Kansallismielisiä tai ainakin -henkisiä kertomataiteenmuotoja tutkineen Jacqueline S. Stoecklerin mukaan taiteen teosten ympärille muotoutunut kansallinen identiteetti nojaa oman identiteetin epäkriittiseen hyväksymiseen kansallisena ilmiönä:

”Samalla kun sisäiset eroavuudet tukahdutetaan kulttuurisen egon nimissä, tämä ego sojottaa ikään kuin palvottuna toteemipaaluna. Sen voivat ymmärtää vain kanssakansalaiset, joilla on muiden ulottumattomissa olevia ’oikeuksia’”.

Taiteilijoiden viljelemät kansalaisuuden ja kansanomaisuuden tunnusmerkit ovat sitä paitsi ”helposti vaihdettavissa muiden samantyyppisten vaikutelmien kanssa huolimatta niiden maantieteellisestä sijainnista”.

Länsimaiseen kulttuuriin tottuneelle yleisölle kodin kuva, kotimaa, on eräänlainen yleispätevä sosiaalinen hieroglyfi, Stoeckler jatkaa. Se ei jakaudu kansainvälisiä yleisöjä imarteleviin väärennöksiin ja toisaalta autenttisiin mielikuviin. Kyse on kansallisuuden fetisoidusta kulttuurimaisemasta ja helppotajuisista käyttökielistä, jotka ”juuri erityisyyden ylijääminä saavat yleisen luonteen”.

Hautala on kirjoittanut 50 tarinaa, väittää sen sijaan kustantajan takakansi, ”joita ei toisaalle osaa kuvitella”. Aivan helposti voi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto