Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vapauden kaihoa Valko-Venäjältä

Jani Saxell, 20.3.2013
Uladzimir Njakljajeu: Punainen auringonlasku 72 s., Savukeidas 2012 Kääntäjä(t): Jukka Mallinen


(…) sieluni on ptuška, ei ptitsa,/ vaikka kumpikin on sielu./ Ja yksi on meillä/ onni ja onnettomuus -/ säälimmehän kaikkia etukäteen!”

Näin erittelee runoilija ja poliittinen aktivisti Uladzimir Njakljajeu Venäjän ja Valko-Venäjän ikuista kohtalonyhteyttä ja vastakkainasettelua. Ptuška on valkovenäjän kieltä, ptitsa venäjää. Molemmat merkitsevät lintua.

Tsaarin Venäjällä ja Neuvostoliiton kansojen perheessä ptitsa on saanut lentää vapaimmin. Isovenäläiset ovat kutsuneet pikkuveljiään Ukrainaa ja Valko-Venäjää bulbjašeiksi, perunan syöjiksi.

Kolhoosinjohtajasta Valko-Venäjän presidentiksi itsensä juonitellut Aljaksandr Lukašenka (s. 1954) jatkaa siis pitkää perinnettä. Hänelle valkovenäjän kieli on maalaisten honotusta ja opposition vehkeilyä. Lukašenka ratsastaa neuvostonostalgialla ja on maalaillut maalleen parempaa tulevaisuutta valtioliitossa Venäjän kanssa. Nyttemmin välit ovat viilenneet. Lukašenka etsii uusia liittolaisia Kiinasta, Iranista ja Etelä-Amerikasta.

Opposition vainon ja vaalien väärentämisen ohella Lukašenka on päätynyt otsikoihin nallekarhujen takia. Viime kesänä ruotsalaiset ihmisoikeusaktivistit pudottivat Minskin keskustaan sananvapautta puolustavia pehmoleluja. Diktaattori vaati rajavartiolaitostaan ampumaan alas kaikki maan ilmatilaa loukkaavat koneet.

Uladzimir Njakljajeu (s. 1946) koetteli Neuvostoliiton virallisen kulttuuripolitiikan ”kaikkiyhteisen hyvän projekteja” jo 1972, jolloin hänen esikoiskokoelmansa oli määrä ilmestyä – venäjäksi. Koska kirjallisuutta julkaistiin valkovenäjäksi hyvin vähän, Njakljajeu halusi esikoiskokoelmansa ilmestyvän äidinkielellään. Niin tapahtuikin, mutta vasta neljä vuotta myöhemmin.

Sittemmin Njakljajeu kohosi Valko-Venäjän kirjailijaliiton puheenjohtajaksi ja Krynica-lehden päätoimittajaksi. Perestroikan ja uuden itsenäisyyden vapauden huumassa Krynica julkaisi valkovenäjäksi sellaisia länsimaisia kirjailijoita ja filosofeja, joita ei oltu vielä ehditty venäjäntää.

Turvakaupunkikirjailijana Helsingissä

Yhteentörmäys Lukašenkan kanssa oli vääjäämätön. Njakljajeu hyväksytti Kirjailijaliitossa Valko-Venäjän itsenäisyyttä tukevan julkilausuman. Ilmiantajat ja edelleen vanhalla nimellään toimiva Valko-Venäjän KGB heräsivät.

Korkealta pudonneen Njakljajeun täytyi liittyi sankkaan joukkoon: huomattava osa Venäjän ja sen alusmaiden kirjallisuudesta on kirjoitettu maanpaossa.

Njakljajeu vietti 2000-luvun alun Helsingin Vuosaaressa, turvakaupunkikirjailijana. Järjestely oli opetusministeriön, Suomen PEN-klubin ja Helsingin kaupungin välinen.

Sittemmin Njakljajeu palasi kotimaahansa. Hän on julkaissut ahkerasti kirjallisuuslehdissä, valkovenäjänkieliset runokokoelmat on painettu Liettuassa tai Venäjällä. Maan omille kustantamoille ne ovat edelleen liian kuumia perunoita. Mutta aina on samizdat, poliittisen undergroundin omat levityskanavat.

Joulukuussa 2010 Njakljajeu päätyi lopullisesti maailman tietoisuuteen. Jälleen yhdet väärennetyt vaalit johtivat massiivisiin pidätyksiin ja pamputukseen. Opposition presidenttiehdokkaaksi lupautunut Njakljajeu hakattiin tajuttomaksi, hän oli kuolla sydänkohtaukseen KGB:n kellareissa.

Hänet tuomittiin vankilaan ”huliganismin organisoinnista”. Kansainväliset protestit saivat Lukašenkan hallinnon muuttamaan tuomion KGB:n valvomaksi kotiarestiksi.

Runoilijan puolesta puhuivat muun muassa Wisława Szymborska, Václav Havel,Ljudmila Ulitskaja, Andrei Bitov ja Svetlana Aleksejevits – veteraanitoisinajattelijat, Itä-Euroopan ja Venäjän kirjallisuuden kärkinimet.

Suomesta käsin kampanjointia johti runoilijan tytär, teatterintekijä Eva Neklyaeva (s. 1980). Onkin pienoinen ihme, että meillä laajalti tunnettua runoilijaa saatiin suomeksi kokoelman verran vasta nyt.

Euroopan keskus ja musta aukko

Mistä Njakljajeu sitten kirjoittaa? Yllättävän vähän ajankohtaisesta poliittisesta tilanteesta, vaikkakin runot ”Ikääntyvä kansallinen johtaja” ja ”Punainen auringonlasku” osuvat maaliinsa: neuvostoajan ulkomuseoksi muuttuneen maan vallan patologiaan.

Suomentaja Jukka Mallinen mainitsee valkovenäläisten, vähäpuheisen, jämptin talonpoikaiskansan sielunmaisemaksi suon, perunan ja pontikan. Njakljajeu kasvoi Krevassa Länsi-Valko-Venäjällä. Keskiajalla Liettuan suuriruhtinaskunta ulottui Itämereltä Mustallemerelle, sen ydinalueita oli nykyinen Valko-Venäjä ja kielenä muinais-valkovenäjä. Krevan linnassa solmittu sopimus johti lopulta Puola-Liettuan, Euroopan ensimmäisen valtioliiton syntyyn.

Silloisesta Euroopan keskuksesta on tullut maanosamme musta aukko. Toinen maailmansota – venäläisittäin Suuri isänmaallinen sota – teki valtavia tuhoja Valko-Venäjän aroilla. Lähes kolmannes väestöstä sai surmansa sodassa ja keskitysleireillä. Sodan jälkeen Josif Stalin kiirehti venäläistämään sosialistisen neuvostotasavallan elämää.

Huhtikuussa 1986 tapahtui Tšernobylin ydinonnettomuus naapuritasavalta Ukrainassa. Suurin osa laskeumasta osui Valko-Venäjän viljaville maille. Siinä on aivan tarpeeksi tragediaa yhdelle maalle – ja runoilija Njakljajeulle sen kronikoitsijana:

Arvaan katkeran onnettomuuden:/ hakkaan maahan muistin lehdon/ ja lähden matkaan – / eikä perään huudeta./ Ja Valko-Venäjän niityille/ palaan säädetyllä hetkellä/ vain ruohoksi muuttuakseni.”

Pirunpolskaa ja mustalaisviuluja

Silti Valkean Venäjän murheelliset laulut, elegisyys ja illuusiottomuus ovat vain yksi puoli Njakljajeun tuotannossa.

Kun neuvostokirjallisuus oli alistettu ”yleismaailmallisen onnen projektioille”, Njakljajeun tuolloisissa runoissa on Mallisen mukaan aistittavissa tietty vilpittömyys, vastahanka, salattu totuus, valkovenäläinen partisaaniasenne.

Kun Valko-Venäjän nykykulttuuri on, vaikkapa brittiprofessori Arnold McMillinin (s. 1941) mukaan yleisilmeeltään lannistunutta ja pessimististä, Njalkjajeun alaa ovat huumori, ironia ja sarkasmi.

Njakljajeu tunnustautuu epäröimättä musikaksi, maalaispojaksi ja kulkurirunoilijaksi hieman Sergei Jeseninin (1895-1925) tapaan.

Tyhjenevän maaseudun ja pystyyn ruostuvien traktorien äärellä ei jäädä pitämään ikävää, vaan tanssitaan pirunpolskaa.

Tässä oli kerran kirkko,/ nyt olutkapakka./ Iloinen mustalainen tanssii ja laulaa… / Varasti hevosen, myi onnistuneesti,/ ja synnin ryyppäsi!…/ Tässä oli kerran kirkko.// Provinssi!/ Rakastan vastakohtiasi!/ Rakastan väkeäsi,/ korkeita poskipäitäsi ja römeää ääntäsi,/ huimapäistä humalaa/ ja niittyjen lakeutta!/ Mutta miksi, sano minulle,/ sadatta kertaa/ rikot/ historiasi/ talon?”

Njalkjajeun paikoin hyvinkin proosamaisten, dialogia ja henkilöhahmoja sisältävien runojen elokuvalliseksi toteuttajaksi sopisi serbialainen Emir Kusturica (s.1954), ei vähiten lämmöllä kuvatun romanikulttuurin ja alamaailman miesten vuoksi.

Taivaan ja helvetin junamatka

Huikeimmillaan Njakljajeun irrottelu on kokoelman päättävässä, 11-sivuisessa runoelmassa ”Venäläinen juna”. Moniääninen säevyörytys on yhdellä tasolla tilintekoa Venäjän verisen historian ja huikean kulttuuriperinnön kanssa. Tehdään matkaa Moskovasta Kuriileille, Volgan rajattomien arojen halki.

Junaan mahtuvat kristallikarahvien kilahtelu, vaunupalvelijoiden kiroilu, futuristien uudissanat ja nyrkkitappelut.

Samaan junaan mahtuvat hopeisten teelasin pidinten ja kristallikarahvien kilahtelu, vaunupalvelijoiden kiroilu, venäläisen kulta- ja hopeakauden runoilijat, futuristien uudissanat, silkat hälyäänet, väittelyt ja nyrkkitappelut.

hörhöt ja torpedot,/ tämä jumalan valittu kansa/ ja siksi se ryyppää katuojassa,/ hulluuteen saakka juo ja tanssii!!..”

Käsitellyiksi tulevat slavofiilimystikkojen messiaaniset näyt äiti Venäjästä Jumalan synnyttäjänä, länsimielisten zapadnikkojen halu elää aivan tavallisessa maassa ja äärirajoille itsensä piiskanneen kansan silmitön juutalais- ja tšetšeeniviha.

Villisti maailmojen välillä törmäilevä ”maan hitain juna” on ”hurjistuneine perkelesaatanoineen”, taivaan ja helvetin avioliittoineen ilmeistä sukua Venedikt Jerofejevin
samizdat-klassikolle Moskova-Petuški (suom. Esa Adrian, Gummerus 1990.) Myös Rosa Liksom voi tulla lukijalle mieleen.

Rajamaan ristiriidat

Elokuun illat, jotka tuoksuvat ruoholta, kalalta ja märiltä airoilta, ovat lähellä Njakljajeun sydäntä. On ollut vierasta valloittajaa, mutta myös ihmisten sitkeys, arkinen kekseliäisyys, samaa maata kyntäneiden sukupolvien ketju.

Njakljajeun tapa lomittaa omaa perhe- ja sukuhistoriaansa kulttuurihistorian kerrostumiin ja intertekstuaaliseen leikkiin viehättää.

Isien ja (tuhlaaja-)poikien suhteita on venäläisessä kirjallisuudessa käsitelty aina. Njakljajeun alaa eivät ole turgenjevilaiset aateliskartanot, vaan hirsituvat, savusaunat, pontikkapannut ja sukuhaudat.

Elokuun illat, jotka tuoksuvat ruoholta, kalalta ja märiltä airoilta, ovat lähellä Njakljajeun sydäntä.

Runoilijan isä Prokopi oli puoluepukari, joka lähetettiin sodan jälkeen kollektivisoimaan läntistä Valko-Venäjää. Kun Prokopi heilui aseen kanssa pontikkapäissään, äiti Anastasija rukoili ikoniensa äärellä. Prokopi sai varoa kollektivisointia pakoon lähteneiden ”metsäveljien” luoteja.

Jollei Njakljajeun lapsuuden kokemuksien kautta, niin millaisesta elämästä sitten tullaan kirjailijaksi?

Karskisti kuvattu sukuhistoria mahdollistaa eksistentialistisen maailman ja ihmisen osan mittailun, samoin uskonnollisen etsinnän.

Elämä kului – / kyti lampukkana,/ liukui ohi kuin kuu vedessä./ Nukkuu Ivan armaan Limpiadan kanssa…/ Missä ovat heidän sielunsa?/ Tietymätöntä missä./ Pilvissä?/ Notkelman sumussa?/ Ohdakkeissa kirkonseinän vieressä?/ Miten jakselee sielusi, vaarini Ivan?/ Löysitkö vaimon sielun”, kyselee runojen ´minä´ isovanhemmiltaan.

Maanpakolaisuuden poetiikkaa

Valkovenäläiseen perinnemaisemaan, ruisvainioihin ja muinaisten hanhien lentoon kiinnittyneelle runoilijalle on erityisen raskasta joutua maanpakoon.

Kansassaan/ sitä elää,/ vieraassa kansassa/ elelee – // kuin kävelisi itsensä perässä/ ja itseään vastaan,/ eikä tuntisi itseään,/ ja kyselisi itseltään/ ymmärtämättä kieltään/ epätietoisena: / kukahan tämäkin on?”

Niin raadollista kuin se onkin, yksilön kärsimykset ja kodittomuus ovat joskus hyväksi kirjallisuudelle. Myös laulujen sanoittajana tunnetun Njakljajeun varhaisrunoissa on Eino Leinon tai Aleksandr Puškinin henkistä tunnehelkyttelyä. Yleislyyrisyyden ja turhankin patetian vaara on joskus ilmeinen.

Valkovenäläisten kriitikoiden mukaan Njakljajeu on parantunut vanhetessaan. Hän kuvaa maanpakolaisrunoissaan hyytävän tarkkanäköisesti, miten ihmiset saadaan uskomaan omaan syyllisyyteensä, sulkemaan sielunsa vankilanmuurin taakse.

Kansallismielisen demokraatin elämänohjeet voisivat sopia Lukašenkan vastaisen katuopposition iskulauseiksi: ”Puheesta älä aloita, vaan teosta:/ hajota vankila,/ katkaise pelon veitsi,/ ota pyssy pois vartiomieheltä.”

Länsimainen vapauskin osoittautuu suhteelliseksi, haipumiseksi yhdeksi kodittomaksi kulkijaksi suurkaupunkimaisemassa. Mutta onko yksinäisyys sittenkin parempi kuin niiden ihmisten seura, jotka runojen minä kavalsivat?

Yksilöiden- ja valtioidenvälisiin suhteisiin pätevät samat kauhun tasapainon lait. Ihmisen voi pettää, oli motiivina sitten rakkaus, aate tai oma etu.

Ja vaikka auringonlaskun suunnassa/ kerran kohtaisit heidät kaikki,/ niin kukaan ei sano, kuka on syypää siihen,/ että meidän on annettu aavistaa menetykset/ eikä ole annettu/ menetyksiä välttää.”

Satunnainen, uskomaton ihme

Suurkustantamoiden Eurooppa on iänikuista Pariisia ja Lontoota, Kreikan ja Rooman omahyväisiä perinteitä. Savukeidas tekee pioneerityötä itäisen Euroopan nykykirjallisuuden parissa. Tai ”itäisen” ja ”itäisen”: Valko-Venäjä sijaitsee maanosamme maantieteellisessä keskipisteessä.

Mallisen esipuhe ja alaviitteet taustoittavat runoja, mutta bibliografisia tietoja olisin suonut olevan lisää: mistä alkuperäiskokoelmasta ja vuodelta kukin runo on? Näin olisi ollut myös helpompi hahmottaa Njakljajeun kehitystä.

Viimeisen tiedon mukaan Njakljajeu on KGB:n valvomassa osittaisessa kotiarestissa. Aamuseitsemältä voi poistua kotoa, viimeistään iltakahdeksaksi on palattava. Minskin kaupungista ei ole lupa poistua.

Vanhenevan Njakljajeun säkeistä ei silti paista ahdistus, vaan tilinteon seesteisyys. Kuten oheisen, isän muistoksi kirjoitetun runon lopussa.

Kaikessa, mikä oli, on ja tulee,/ kaikessa, mikä olisi voinut olla olematta,/ on kaikki ihmeet – satunnaisessa ihmeessä,/ uskomattomassa ihmeessä – / että elää.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto