Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kieli tekee miehen

Maili Öst, 1.11.2008
Ulf Karl Olov Nilsson: Synopsis s., Ntamo 2008 Kääntäjä(t): Leevi Lehto ja Miia Toivio

Synopsis on kokoelma, johon on yllättävän hyvä tarttua juuri silloin, kun maailma vaikuttaa kaikkein mielettömimmältä. Kun tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä, ne löytyvät varmuudella tämän apteekin hyllyiltä. Löytyypä niiltä tarvittaessa elämän kaikkiin ongelmatilanteisiin ja vaivoihin vielä liuta korvaaviakin ilmaisutapoja.

Synopsis on ensinnäkin runoeepos, johon mahtuu kutakuinkin koko maailma hermosynapseista snapseihin ja aapisen ensimmäisiä sanoja lallattavista lapsista kaikki sanat hukanneisiin harmaahapsiin. Niinpä siihen mahtuvat myös kaikki maailmasta puhumisen tavat oopperasta hurttihuumoriin ja lakipykälistä psykoosiin.

Synopsiksen runsaus tuntuu ensi alkuun hämmästyttävältä, sillä kirja ei ole sivumäärältään järin järkälemäinen; kokoelmaan sisältyy kaikkiaan 25 runoa, joista useampi tosin paisuu runoelman mittoihin. Siinä missä teoksen kahdessa nimirunossa ehtivät tapahtua kaikki maailmankirjallisuuden juonenkäänteet, toiseen runotekstiin mahtuu nimensä mukaisesti koko ”Ammattirekisteri” ja kolmanteen kimaltava kimara pornotähtien taiteilijanimiä.

Maailmanjärkeistyksen lyhyt oppimäärä

Synopsis on nimensä mukaisesti tiivistelmä, maailman pienoismalli. Se sysää ajattelun käyntiin alkuräjähdyksen tavoin: kaavamaisten naamiokasvojen takaa tavoittaa laajenevissa kehissä aina uusia tekstejä, niiden jatkeita ja vastakuvia. Lukijan ei tarvitse kuin lisätä tiivisteeseen hiki, veri, kyynelet ja runsas naurutulva, niin tuloksena ei ole sen vähempää kuin koko ihmiselämä.

Synopsis tutkii pohjimmiltaan maailman kielellistä kiteytymistä kastenimien, ammattinimekkeiden ja muiden otsikointien lokerikkoihin: mitä erilaisimpia nimen antamisen ja kantamisen tapoja. Tällaisen sanomisen taakse tarvitaan luonnollisesti mies, jolla itselläänkin on monta nimeä. Ruotsalaispoeetta Ulf Karl Olov Nilsson (s. 1965) – suomalaiseen suuhun sointuisalta typistysmuodoltaan UKON – tekee maailmojen raiteiltaan suistumisesta naurua raikuvaa taidetta. UKON-tiivisteeseen mahtuu yhtä aikaa ukkosenjumala ja vessahuumorille räkättävä ukonräähkä. Sitkeä sellainen.

Jos maailman hulluuksien kuvaajien tarvitsisi jollakin tavalla osoittaa pätevyytensä, Nilssonin työhistoria syöpäsairaalan psykologina tarjoaisi eittämättä yhden parhaista mahdollisista suosituksista. Kun maailma tuntuu mielensä ja mielekkyytensä menettäneeltä, Synopsis käärii hihansa ja löytää kuin löytääkin vielä mielettömämmät sanankäänteet sitä kuvaamaan. UKON-huumori on hirtehistä, mustaa ja hyvin paksua.

Saatuaan maailman varustetuksi nimilapuilla ja vuosiluvuilla Synopsis ryhtyy yhtä tunnollisesti purkamaan luomaansa maailmanjärjestystä. Samalla se pelastaa olioita unohdukselta, sillä ”juuri siksi, että jokin on saanut nimen aseman / se on mahdollista torjua, toisin sanoen unohtaa”. Arkisinkin järjenjuoksu paljastuu kauttaaltaan reikäiseksi vain muuttamalla muutaman sen osasen paikkaa.

Maailman läpikotaisen mielettömyyden todistuskappaleeksi Nilssonin tarvitseekin vain suikaloida joukko tavallisimpia viinalla, faaluninmakkaralla, kalajutuilla ja sanallisilla sutkauksilla lotraavia göteborgilaisvitsejä. Hauskutusperinteen voima on yleensä siinä, että kuulija tietää odottaa yllättävää loppusutkautusta. Kun yllätys äkkiä vaihtaakin paikkaa, kaikkein kotoisin muuttuu oudoksi. Suomalaislukijalle teho on kaksinkertainen, kun vitsit ja niiden henkilöt ovat lähtökohtaisesti vieraita mutta aineosiltaan silti idioottivarmasti vitsiksi tunnistettavia.

Sanat syövät mieltä

UKON maistelee kaikkia ajateltavissa olevia kielenkäytön kenttiä. Kun kirjaimet eivät riitä, avuksi otetaan numerot ja niiden osittain erilainen, osittain kirjaimia muistuttava tapa tarkastella ja viipaloida maailmaa. Maailmanjärjestysten ja -järkeistysten päättelyketjut paljastuvat yhtä pätkiviksi ja satunnaisiksi kuin asioiden aakkostaminen ja numeroiminen – nimeäminen ylipäätään: ”Numeroille ja esineille on annettu eri nimet jotta osoitettaisiin, että ne eroavat toisistaan. / Numerot ja esineet eroavat toisi[s]taan, koska niille on annettu eri nimet.”

Kääntäjälle Synopsis on valtava leikkikenttä, jonka leluista suuri osa kuitenkin osoittautuu jollain lailla alkukieleen lukituiksi. Suomentajakonkari Leevi Lehto ja Miia Toivio ovat oivaltaneet, miten käännöskielikään ei voi pysytellä sivullisena Nilssonin kaltaisen kielitutkielman äärellä. Vieraalle kielelle siirtäminen lisääkin Synopsiksen kielipeliin taas uuden välilehden.

Kun Nilssonilla jopa kielivirheet ja nonsense-piirteet osoittautuvat läpikotaisin harkituiksi rikkeiksi ja politikoinniksi kielipoliiseja vastaan, suomennoksen lipsahtelevaa välilevyä olisi ehkä voinut avata lukijalle erillisessä esipuheessa. Kieli kun on siitä metka kapistus, että sillä voi yrittää sanoa juuri päinvastaista päätymättä lopulta kovinkaan kauas alkuperäisestä. Lehto tuntuukin joissain väliköissä jopa tarjoavan vastakäännöksen vastakäännöstä.

Vastapainona sankaritarujen mahtipontisille maailmanympäripurjehduksille ja ristiinnaulaamisille Synopsis täyttyy mahdollisimman kliseisillä arkitekemisillä. Nimien karsinoiva kulissinomaisuus paljastuu yleistysten yleistyksissä, kun jokin ihminen tai kokonainen ammattikunta esimerkiksi määritellään yksittäisen tottumuksen kuten nenänkaivuun tai uima-altaaseen silmät kiinni hyppäämisen perusteella. Elinsiirtoa käsittelevän lakitekstilainan kautta puolestaan näkyy, miten kielellistäminen on aina myös kaikkein yksityisimmän eli ihmisten rajapintojen ja koskemattomuuden määrittelemistä. Kieli pysyy teräaseena, vaikka sitä miten yritettäisiin tylsistyttää.

Arkiset pikkuteot muuttuvat paikoin yllättävilläkin tavoilla absurdeiksi, kun suomennos välillä vaikkapa kieppaa tulkinnoissaan englannin kautta. Toisaalla pysytään ylenpalttisen virallisessa ja varovaisessa silloin, kun UKONilaiset puhujat kaikkein eniten kompastelevat omiin sananväänteisiinsä. Nilssonin sanominen ei myöskään ole kylliksi silkassa äänneasussa, jotta esimerkiksi käärmekuusen A-muotoa kuvaava runolainaus Nilssonin 1990-luvun kokoelmasta olisi ainakaan selityksettä ollut syytä jättää kokonaan kääntämättä.

Minän muoto

Mikään kapulakielinen ei ole sanajonglööri-Nilssonille vierasta. Niinpä hänet voisi oitis palkata minkä tahansa kunnallisvaalipuolueen puheenkirjoittajaksi. Synopsis tarjoaakin malliesimerkin ”Vaalipuheesta”, jossa omaan erinomaisuuteensa hukkuva minäminäminäpuhuja lupaa kaikkea enemmän kuin kaikille. Eikä tässä kaikki:

”Mistä me muka tiedämme
että juuri minun puolueeni on oikeassa!
Ehkä olemmekin väärässä!”

Se, joka sanoo seisovansa tiukimmin sanojensa takana, myös piiloutuu visuimmin sinne. Kylmäävintä on, että runon aineksista valtaosa on lainattu oikeista vaalipuheista. Mikään juhlapuhe ei tosin vedä vertoja kaikelle sille kuonalle, jota Nilssonin viljalti lainailemiin arkipuheisiin sisältyy. Niihin, jotka kirjailija olisi voinut tonkia esiin ihan kenen tahansa lukijansakin päästä.

Kaavamaisesta kielestä huolimatta Nilssonin runojen puhujista kasvaa hämmästyttävän eläviä henkilöhahmoja. Itsepaisuttelun draaman kaari ottaa luontevasti asukseen oopperalibreton muodon. Oopperaan ei tarvita muuta kuin ”Minä”, joka jostain syystä päättää haluavansa ”Sinän” tai ”sen” – tai ylipäänsä jotakin. Lauserakenteen sietämätön minä-keskeisyys on ruotsiksi vielä rajumpaa, kun valtaosa virkkeistä välillä alkaa ja muutenkin kylpee minämuodoissa. Juonen tasolla maaliviiva on itse asiassa vain lähtölaukauksen toinen puoli: ainoa liikahdus minän ajattelussa tuntuu olevan, että keskityttyään alussa haluamaan jotain, mitä ei voida saada (”Jag vill ha någonting som jag inte har”) hän päätyy lopulta marisemaan, ettei halua sitä, mitä hänellä on (”Jag vill inte ha det jag har”).

UKON-ooppera on aito äärimmäistunteiden tutkielma. Siitä ei puutu rikkiviisaita kuoro-osuuksia, joissa tapahtumien järjestys tunnetaan alusta asti tappavan selvästi. Kuoro tietää muun muassa ilmoittaa, että Ruokaa seuraa Tiski, Pommituksia Avunanto, Juhlia Siivous ja taloudellisia leikkauksia Leikkausjono. Asiaan kuuluu myös kasvoton ”Ääni”, joka nykyajan äärikokemuksia korostaville äänenpainoille ominaisesti epäilee kokemustensa voimakkuutta ja sitä, voiko tunteita ylipäätään tuntea: ”Ajatella jos itse asiassa / emme olekaan kokeneet mitään! / Ajatella jos kaikki onkin väärinkäsitystä.”

Löytörunoja ja runolöytöjä

Nilssonilla on ilmiömäinen kyky löytää maailmaa pumpuloivaan tekstimassaan kätkeytyneitä runolahjakkuuksia. Hän lainaa eri kieliä ja kirjallisuuden lajeja lapsen kielenkehitystä käsittelevästä tutkielmista aapisiin ja runokokoelmiin, omiinsa ja muiden. Eikä löydettyjen runojen (Found poems) valikoima olisi UKONilaisittain täydellinen ilman sairaalan turvaohjeistusta palavan ihmisen sammuttamiseksi tai luetteloa kuolemantuomiota koskevista säädöksistä Yhdysvaltain eri osavaltioissa.

Synopsiksesta kasvaa näin samalla eräänlainen maailman sairauskertomus, jossa keskitytään kuuntelemaan potilaan omia kertomuksia: kieli tekee miehen ja hänen mielensä. Toisaalta Nilssonilla nimet ja ”luvut ovat ikkunoita”. Välillä aikajanaksi otetaan Sigmund Freudin 150-vuotispäivät ja kätilöksi vaikkapa maailmankirjallisuuden kaikki meret kolunnut moderni runolöytöretkeilijä ja uudelleenrunoilija Ezra Pound ja hänen käsityksensä runouden, matematiikan ja musiikin sukulaisuuksista. Yhdeksi ikkunaksi nimetään tällöin vaikkapa Freudin Jofi-koira:

”Nimet osaavat säilyttää salaisuuden.
Nimet ovat ikkuna.

Ikkunan nimi on Jofi.”

Oli kuvauksen kohteena sitten muna, keltainen väri, Freud tai koko nyky-yhteiskunta, Synopsis puhuu sen puolesta, että nimensä kautta aikaan ja paikkaan naulitun toiselle puolelle on mahdollista pyrkiä. Freudille omistetun runon lopussa numeroiden ja nimien pyörittelyä seuraakin ulospäin avautuva kuva:

”Ei ole eilen, ei tänään, ei huomenna,
ja nyt hän menee ikkunaan.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto