Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kumpujen yöstä

Sanna Nyqvist, 13.6.2012
Umberto Eco: Prahan kalmisto 521 s., WSOY 2012 Kääntäjä(t): Helinä Kangas

Umberto Econ Prahan kalmisto (Il cimitero di Praga, 2010) on vihapuhetta. Sen päähenkilö Simone Simonini henkilöi kaunaa, katkeruutta ja ihmisvihaa, joka kohdistuu erityisesti juutalaisia ja juutalaismielisiä vapaamuurareita kohtaan. Eco kuvaa laajassa historiallisessa romaanissaan juutalaisvihan muuttumista kansainväliseksi liikkeeksi 1800-luvun loppupuolella. Aikaisempi paikallinen juutalaisten syrjintä muuttui Euroopan laajuiseksi juutalaisvastaiseksi kampanjaksi, jonka tavoitteeksi nousi koko ihmisryhmän hävittäminen.

Prahan kalmisto koostuu pääosin väärentäjä ja vakooja Simoninin päiväkirjamerkinnöistä, joissa hän kronikoitsee vaiheitaan Garibaldin kampanjassa, Ranskan ja Preussin sodassa ja Dreyfus-skandaalin keskiössä. Simonini keräilee juutalaisvastaista aineistoa ja koostaa huhupuheiden ja lukemiensa historiallisten romaanien pohjalta hiuksianostattavia ”dokumentteja” juutalaisten riiteistä ja maailmanvalloitussuunnitelmista.

Laajaan historialliseen lähdeaineistoon perustuen Eco osoittaa miten fiktiosta tulee faktaa: keksityt salaliittoteoriat muuttuvat lukijoiden mielissä tosiasioiksi, joita he omilla havainnoillaan tai kuvitelmillaan vahvistavat. Romaanin tapahtumat kuvaavat tunnetun juutalaisvastaisen väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjojen taustaa ja syntyä. Vaikka pöytäkirjat osoitettiin huijaukseksi jo 1920-luvulla, ne innoittivat Hitleriä ja leviävät edelleen verkkoversioina, joiden kommenteissa todistellaan niiden aitouden puolesta.

Hukatut mahdollisuudet

Romaanin aihe on tärkeä ja edelleen ikävän ajankohtainen. Mutta syntyykö faktasta fiktiota? Saako Eco huikeasta 1800-luvun lähdemateriaalistaan aikaiseksi koskettavan, kyseenalaistavan, kiinnostavan romaanin? Vastaus on ei. Prahan kalmisto on puuduttavaa luettavaa.

Ongelmia on kaikilla tasoilla. Väärentäjä Simoninista ei koskaan kasva sellaista vangitsevaa päähenkilöä, jollaista päiväkirjamuotoinen romaani tarvitsisi. Muut henkilöt ovat historiallisia vinjettejä tai pahimmillaan puhtaita kliseitä, kuten romaanin ainoa naishahmo, hysteerikko Diana, jossa yhdistyvät portto ja pyhimys. Italian ja Ranskan historian tapahtumat käydään läpi tasapaksuna referaattina. Juonittelut, riitit ja irstailut tuntuvat väkinäiseltä historiallisen materiaalin täytteeltä.

Kulttuurintutkijana Eco on hienosyisesti analysoinut väärennösten problematiikkaa (teoksessaan I limiti dell’interpretazione, 1990). Romaanikirjailija Eco sen sijaan jättää väärennöstematiikan mahdollisuudet liki kokonaan hyödyntämättä. Alkuperäisen ja kopion sekä totuuden ja valheen suhteisiin vain viitataan, ei syvennytä. Prahan kalmiston köykäisyys käy ilmi vertaamalla sitä esimerkiksi André Giden modernistiseen metaromaaniin Vääränrahantekijät, jossa väärentämisestä ja kirjallisesta luomisesta tulee moninkertaisesti toisiaan peilaavaa toimintaa.

Prahan kalmisto on puuduttavaa luettavaa.

Toinen hukattu mahdollisuus Prahan kalmistossa on psykoanalyysi ja minän hajoaminen. Simonini aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen sattumalta tapaamansa itävaltalaistohtori ”Froïden” innoittamana ja kohtaa heti parin sivun jälkeen kaksoisolentonsa apotti Dalla Piccolan. Molemmat kärsivät osittaisesta muistinmenetyksestä, säntäilevät ympäriinsä peruukkeihin tai muihin valepukuihin sonnustautuneina ja säpsähtelevät toisiaan.

Tätä tölväilyä kommentoi ja referoi romaanin itsetietoinen Kertoja, jonka tehtävän Eco tulee tahattomasti paljastaneeksi avausluvussaan: Kertojan tehtävä on säästää lukija ylenmääräiseltä pitkästymiseltä, jota Simoninin päiväkirjan lukeminen voi aiheuttaa. En tiedä millaisella kerrontataiteellisella akrobatialla tylsistymisen päiväkirjan äärellä olisi voinut välttää, mutta ei ainakaan näin.

Romaanin ongelmista kielii myös Econ jälkisana, joka esittää juonen ja historiallisen tarinan suhteen taulukkomuodossa niille lukijoille, jotka eivät muuten pysy kärryillä.

Nauloja postmodernismin arkkuun

Romaanikirjailijana Eco tavataan määritellä postmodernistiksi. Hänen esikoisromaaninsa Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980) nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi ja sen rinnakkaisteos Jälkikirjoitus Ruusun nimeen (Postille al nome della rosa, 1983; ei suom.) yhdeksi postmodernin taidekäsityksen laajalle levinneistä yleisesityksistä.

Ruusun nimi punoi yhteen salapoliisiromaanin, keskiaikaisen luostarimiljöön, filosofiset päättelymallit, Jorge Luis Borgesin tekstilabyrintit ja Aristoteleen kadonneen runousopin mysteerin. Se on taitavasti fiktionalisoitua kirjallisuusteoriaa ja aatehistoriaa, mutta myös vetävä murhamysteeri, joka on pakko ahmia loppuun. Romaanin kestävästä suosiosta kertoo muun muassa Radioteatterin komea kuunnelmasovitus kesältä 2011.

Ruusun nimi osoitti, miten kliseen saa toimimaan osoittamalla sen kliseeksi. Econ oma, nyt jo klassinen esimerkki on postmodernina aikana mahdottomaksi käynyt lause: ”rakastan sinua mielettömästi.” Kun siihen lisää intertekstuaalisen viittauksen ”kuten Barbara Cartland sanoisi, rakastan sinua mielettömästi”, ironinen etäisyys tekee rakkaudentunnustuksesta jälleen käyttökelpoisen. Ruusun nimessä kieli on jatkuvasti tietoista kulttuurin painolastista, mutta se ei ole luomisen este, vaan koko romaanin käyttövoima.

Prahan kalmisto yrittää toistaa hattutempun tekemällä fiktiota siitä, mikä on fiktiota todellisuudessa. Yritys jää suutariksi. Kolmessakymmenessä vuodessa itsetietoinen, faktan ja fiktion rajaa hämmentävä postmoderni romaani on luonut omat konventionsa ja kliseensä. Niiden kiertäminen tai kyseenalaistaminen oivaltavalla tavalla samalla postmodernismin hengen säilyttäen on käynyt yhä hankalammaksi. Econ romaanissa ristiriidat eivät luo uutta, vaan kumoavat tai latistavat toisensa.

Prahan kalmistossa Eco naputtelee nauloja postmodernismin arkkuun.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto