Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mies ja hirvi: hemingwayläinen kohtaaminen Lapin aapasuolla

Heidi Strengell, 20.3.2006
Veikko Haakana: Punaisen kiven aapa s., Karisto 2006

Sodankyläläiskirjailija Veikko Haakana (s. 1923) kertoo vanhan tarinan uusissa kuoseissa. Metsämiehille se on tuttu kertomus kaikissa kulttuureissa, kaikkina aikoina ja kaikkina tyylilajeina. Yksinäinen pyyntimies kohtaa luonnossa saaliseläimen, joka haastaa hänet taisteluun yksilö yksilöä vastaan. Saaliin pyynnistä ei tule pelkkää metsästystä, vaan kysymys on arvoisensa vastustajan kohtaamisesta, miehuuskokeesta ja itsensä ylittämisestä. Vain toinen voi selvitä kohtaamisesta voittajana ja hengissä.

Lappilainen aapasuo ei tarjoa sen enempää helpotusta luonnon ankaraan haasteeseen kuin yhdysvaltalaisen Ernest Hemingwayn tulisina pätseinä polttavat härkätaisteluareenat tai oikulliset merenaavat. Hemingwayn hengessä Veikko Haakana esittelee Punaisen kiven aavan päähenkilönä vanhenevan miehen, joka kaipaa viimeistä kisaa metsän jalon sarvipään kanssa. Metsästysporukan tarkka-ampuja tietää aikansa käyvän vähiin ja kaipaa vihoviimeistä trofeeta punaiseen hattuunsa.

Punaisen kiven aapa on Veikko Haakanan 29. aikuisille tai nuorille lukijoille suunnattu teos. Kuin sarvikruununa lappilaisuroon harmailla hapsilla se osoittaa kantajansa arvolliseksi kertomaan uudelleen kalevalaisen Hiiden hirven myyttisen tarinan. Luontokuvauksestaan ja lappilaisen elämäntavan dokumentoinnistaan tunnettu Haakana kohottaa uutukaisensa filosofisen tason pohdinnaksi ja yleistettävyydessään universaaliksi analyysiksi elämän ja kuoleman rajapyykillä. Punaisen kiven aapa on se paikka, jossa elämä ja kuolema kohtaavat toisensa myyttisessä kaksinkamppailussa.

Mies merkitsee hirven

Myyttien tapaan mies ja hirvi eivät kohtaa toisiaan sattumalta. Kohtalo määrää, että hirviemo tuo kaksi vasaansa samalle polulle, jota yksinäinen pyyntimies samoaa. Miehen havaittuaan hirviemo tekee loikan sivuun, ja ensimmäinen vasa loikkaa vastakkaiseen suuntaan. Toinen vasa putoaa jaloiltaan maahan ja jää siihen makaamaan. ”Mitään tällaista hän ei ole ennen kokenut. Ikänsä hän on metsiä kulkenut ja tavannut retkillään monia yllätyksiä, mutta tämä oli aivan uutta ja erikoista” (s. 12). Miehestä tuntuu, että vasa suorastaan tarjoutuu hänelle.

Luomakunnan kruununa itseään pitävä ihminen ei kuitenkaan surmaa laumansa puolesta uhrautuvaa eläinlasta heti, vaan merkitsee sen tulevaa käyttöä varten leikkaamalla luontokappaleelta palasen toisesta korvasta. Vanheneva pyyntimies ottaa itselleen Jumalan roolin säännöstelemällä hirvenvasan elämänkaarta. Näin ja näin monta vuotta eläin saisi vielä kirmailla metsissä, varttua täyteen mittaansa ja kasvattaa sukuaan ennen lopullista kohtaamista. Luontokappaleen elämää mittaillessaan metsästäjä käy samalla läpi omaa maallista vaellustaan ja tekee siitä itselleen tiliä.

Pyyntimiehen mielestä on vain oikein ja kohtuullista, että hirvi saa kokea hirvenelämänsä kaikessa kurjuudessaan ja loistossaan ennen ihmisen ja eläimen myyttistä kohtaamista. Näin se on kasvanut vaistoissa ja taidoissa samalle tasolle kuin inhimillinen vastineensa viisaudessa ja tiedossa. Myös hirvi on Haakanan kertomuksessa tietoinen tulevasta kohtaamisesta. Kuin kiusanpäiten se jättää miehelle toisen merkin itsestään.”Pudottamansa sarven kautta se suurieleisesti ilmoitti hänelle, että kun korvan kärjen veit, niin tässä olisi saman puoleinen sarvikin” (s. 40). Saduista tuttuun tapaan kerronnan huppukohtaa edeltää kaksi ennakkovaroitusta. Tällä kertaa ensimmäisen ottaa mies, ja toisen tarjoaa eläin.

Kolmas kerta on huti

Haakanan kertomuksessa miehelle ja hirvelle käy mäkikotkamme Matti Nykäsen klassisen lausuman tavoin fifti-siksti: hirvi kohtaa tiensä pään aivan toiselle tapaa kuin pyyntimies on kaavaillut. Elämä on laiffii, ja kuolema yllättää aina. Metsästysporukka haavoittaa myyttistä hirveä, joka kuolee vammoihinsa. Yksinäinen metsämies saa vilutaudin Punaisen kiven aavalla, ja vanhan miehen toipuminen vie monta kuukautta. Kun hän keväällä tarkastaa hirvensä kuolinkamppailun maisemia, jäljellä on pääkallo ja vähäinen määrä muuta jätettä.

Haakana tuo ikiaikaisen myytin nykypäivään samalla tavalla kuin Hemingway toisinaan omansa. Koska ihminen määrää, mutta Jumala säätää, pitkään valmisteltu ja himoittu kohtaaminen kahden valioyksilön välillä ei aina onnistu. Lapinmies jää vonkaamaan hirveään samalla tavalla kuin hemingwayläinen kalastaja hain ryöväämää kalaansa. Hemingwayn kalastaja on vanha, eikä ikääntyvän miehen voima riitä taltuttamaan luonnonvoimia. Haakanan metsästäjä odottelee myös noutajaansa, mutta hän ei saa edes mahdollisuutta koetella voimiaan luontokappaleen kanssa. Suomalainen versio miehen ja eläimen kohtaamisesta lienee epätoivoisempi kuin yhdysvaltalainen esikuvansa. Vaikka häviäminen on katkeraa, kitkerintä on sittenkin sivu suun liukuva tilaisuus.

Hemingwayn tapaan Haakanan kertomusta reunustaa menetyksen murhe ja suru kadonneista vuosista. ”Kyllähän mies ymmärsi, että murhe oli hänessä itsessään, ei lumessa, joka oli rikkumattoman valkoinen, eikä metsässä, joka levisi ympärillä hiljaisena ja talveen valmistautuneena. Hänen mielentilansa se peilautui ympäristöön, joka vaihtui hitaasti hiihdon tahtiin” (s. 93). Talvinen luonto kuvaa mieskunnon menetystä ja lähestyvän kuoleman ankaraa väistämättömyyttä. Vaikka kuolema ei konkreettisesti vielä konkaria korjaakaan, loppu on vain historiaa, sieluttoman kuoren ulkokohtaista mekaniikkaa, vanhan ukon höpötystä.

Ripaus Lapin lumoa

Siinä missä Hemingwayn mies menettää elämänuskonsa, ryhtyy Lapin äijä toimeen. Parasta Haakanan kertomuksessa on mielestäni se reippaan roima toimekkuus, jolla käytännöllinen eränkävijä nikkaroi myyttisestä hirvensarvesta toimivan naskalin. Hirvenpäästä ei tule olohuoneeseen irvokkaan groteskia koristusta vaan näppärä työväline. Näillä opeilla Lapin rankkoja rajoja on ikimuistoisista ajoista asuttu: turha vikinän sijasta on tartuttu käsillä oleviin askareisiin. Tästä perinnöstä on hyvä nykylappalaisenkin ammentaa.

Toinen bonuspiste Haakanalle irtoaa luontevasta kieliasusta. Sodankylässä yli kymmenen vuotta asuneena minusta oli riemastuttavaa palauttaa mieleeni esimerkiksi sellaiset termit kuin ”poron kuu”, ”isoliha” ja ”tikkuri”. Murresanoista huolimatta tekstiä on helppo ulkopaikkakuntalaisenkin seurata, ja erityisen antoisa se lienee metsästykseen ja luontoon vihkiytyneille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto