Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muistelmateos neuvostoihmisen muutoksesta

Pertti Terho, 7.2.2008
Viktor Jerofejev: Hyvä Stalin (Horoshii Stalin) s., Like 2007 Kääntäjä(t): Jukka Mallinen

Kansakunnan muisti on läsnä kielessä ja kirjallisuudessa. On häkellyttävää, että 2000-luvun Euroopassa on nähty kaunokirjallisia kirjarovioita, joiden lieskoissa ovat roihunneet satiirisesti säkenöiden Viktor Jerofejevin, Vladimir Sorokinin ja Viktor Pelevinin teokset. Toisaalta neuvostoaika on vielä lähellä ja muistot kipeitä. Monet haluavat edelleen unohtaa tai muistella sankarillista realismia, mutta toiset haluavat jo lyödä ja ylikin.

Hyvä Stalin (Horoshii Stalin) on muistelmateos. Se on muistelu Viktor Jerofejevin, ”vallan pojan” ja voittajaksi syntyneen, etuoikeutetusta elämästä, jossa ”perhe ja palvelusväki, sukulaiset, lähimmät ystävät, äidin ystävättäret muovautuivat luotettavaksi klaaniksi.” Muistelmien tavoin kirjailija kertoo Jerofejevin perheen poliittisen historian vallankumouksen päivistä nykyaikaan minäkerronnan värittämänä: ”Muisti on kuin ruumis, jota lemmikkikoira hotkii.”

Poliittisen historian kirjailija ilmaisee perheensä satiirisena sattumusten summana. Isovanhemmat kasvoivat 1920-luvulla sosialismiin kivuliaasti, kuten puoli neuvostovaltakuntaa. Isoäiti riiasi suomalaista Juhoa Kannaksella, mutta muuan kavala bolshevikki Jerofejev kietoi tämän pauloihinsa. Isäänsä kirjailija kuvaa sankarillisessa valossa. Tämä selviää kuin ihmeen kautta monesta kuolemasta ja sattumalta riemastuttaa itsensä Josif Stalinin niin, että siitä lähtien nomenklatuuri kunnioittaa häntä.

Isä tekee loisteliaan uran neuvostodiplomaattina, joka uskoo vilpittömästi neuvostojärjestelmän paremmuuteen ja jota tympii diplomaattinen vehkeily ja keinottelu. Isänsä kautta kirjailija kuvaa objektiivisen näkemistavan omaavaa neuvostoihmistä: ”He eivät käyttäneet järjestelmää hyväkseen kuten pyrkyrit, vaan se kyllästi heidät läpikotaisin…”. Stalinin terrorissa selvitäkseen kyseisen näkemistavan omaksuminen oli historiallinen välttämättömyys.

Myös kirjailijan äiti on valittu, joka osallistuu voitokkaan yhteiskunnan rakentamiseen. Hän lukee pilvenpiirtäjässä ulkomaalaisia lehtiä ja etsii niistä neuvostovastaista ainesta. Lukiessaan lehtiä, joita kukaan ei saanut lukea, hän saa tietää, että ”amerikkalaisnaisilla oli karvaiset legs, joita he ajelevat mielenosoituksellisesti”.

Muistelmissa vilisee Jerofejevin isän tai kertojan itsensä tuntemia aikalaisia, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton merkkihenkilöitä. Esimerkkinä mainittakoon Tukholman suurlähettiläs Aleksandra Kollontai, joka välitti Suomen ja Neuvostoliiton rauhantunnusteluja vuonna 1944 ja jonka avustajana kirjailijan isä työskenteli lähes koko sodan ajan. Todelliset henkilöt ja historialliset faktat luovat kerrontaan dokumentaarista illuusiota samoin kuin muutama intiimi kirje.

Perheessä tapahtuvan muutoksen kuvaus 1950-luvun loppupuoliskon Pariisissa on kiinnostavaa luettavaa. Toisin kuin Neuvostoliitossa haluttiin uskotella, elämä lännessä olikin mukavaa. Ensin muuttuu ulkonäkö ja vaatetus, sitten perheeseen ilmaantuu kaikenlaisia kulutushyödykkeitä, lopulta muuttuvat tavat ja mieli. Shakin peluukin vaihtuu tennikseen.

1950-luvulla poliittinen ilmapiiri oli sellainen, että ”neuvostodiplomaatit ajavat lähetystön portista ulos kuin sotaan”. Kuvaus Jerofejevin perheen rauhallisesta kahvihetkestä Belgiassa on puhutteleva: perhe pakenee kahvilasta muiden asiakkaiden suhtautumisen vuoksi. ”Ne ovat neuvostomurhaajia!” Ei ihme, että diplomaatin pojan asenne kotimaahansa kasvaa kaksijakoiseksi viha-rakkaus-suhteeksi.

Veri ideologiaa vahvempi

Teoksen jännite rakentuu alkusivulla ilmaistavan skandaalin varaan. Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko saa nimettömän kirjeen vuonna 1979. Siinä paheksutaan, että aatteeltaan moitteettoman suurlähettilään V. I. Jerofejevin poika Viktor on tuonut kirjailijaliittoon julkaistavaksi vakavasti neuvostovastaisen kirjallisen Metropol-antologian.

Skandaalin seuraukset paljastetaan lopussa. Väliin jäävistä muistelmista on luettavissa syyt, jotka aiheuttavat skandaalin. Muuta syytä ei lopultakaan ole kuin uusi kirjallinen sukupolvi, jonka ilmaisutapaa vanha sukupolvi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, eikä kommunistinen puolue voinut hyväksyä. Ulkoministeriö, KGB, NKP:n keskuskomitea ja kirjailijaliitto tekivät siksi Metropolista kirjallisen skandaalin.

Puolue odottaa, että kirjallinen skandaali ratkeaa Jerofejevin perheen sisäisesti. Puolue-elinten painostaessa isän viimeiseksi diplomaattiseksi työksi jää hänen oma poikansa Viktor. Osoittautuu, että isän ja pojan välinen side on voimakkaampi kuin mahtavan neuvostokoneiston, joten isän loistelias ura päättyy poliittiseen kuolemaan ja poika saa potkut kirjailijaliitosta ennen kuin ehtii edes kunnolla aloittaa kirjallisen uransa.

Hyvää Stalinia voi pitää sukupolviromaanina, jollaisen tavoin tässäkin teoksessa havaitsee henkilökohtaisen historian romantisointia. Lopulta myös kuva hirmuhallitsijasta on koko lailla lempeä ja inhimillinen – hyvä Stalin, Venäjän pelastaja. Kirjailija ilmaissee siten kansan syviä tuntemuksia ja nostalgista kaipuuta. ”Stalin on nykyään voiman kultti, Imperiumin ja järjestyksen ikävää, raakuuden ja petollisuuden kunnioitusta. Stalin on uuden pelon syntymistä.” Kirjailija puhuu siis Venäjän nykytilasta, eikä siinä ole välttämättä satiirin häivääkään.

Elämä ideologiaa vahvempi

Mielestäni Hyvä Stalin ei revi auki Stalin-myyttiä eikä Viktor Jerofejev kirjoita sukupolvensa painajaisista (vertaa HS 6.10.2007). Siinä mielessä teos on laimeahko eikä tarjoa paljastuksia odottavalle lukijalle tyydytystä. Kuva hirmuhallitsijasta on osittain jopa kunnioittava. Venäläisessä kirjallisuudessa Stalinin ajan käsittely on vasta alullaan.

Viktor Jerofejev kirjoittaa subjektiivisen kuvauksen omasta ja diplomaattiperheensä elämästä neuvostokansalaisina. Perheensä kautta Jerofejev kuvaa neuvostoihmisen ideologisen rappion. Elämä on ideologiaa vahvempi, ja tässä tapauksessa ranskalainen viini ja juusto. Neuvostoihmisiksi kasvaneiden lapset eivät kasva neuvostoihmisiksi.

Jerofejev satirisoi, mutta sitähän kaunokirjallisuus on parhaimmillaan, ihmisten narrimaisuuden ja yhteiskunnallisten paheitten paljastamista huumorin keinoin. ”Isäni ei sairastanut koskaan. Molotovin sihteeristössä sairastamista pidettiin puoluekurin rikkomuksena…” Eikös vastaavaa stalinistista henkeä vallitse nykypäivän työelämässä: ihmiset eivät uskalla sairastaa, koska pelkäävät työpaikkojensa puolesta?

Satiriista saa osansa myös kirjallisuus. Kirjailijat ovat Jerofejevin mukaan omahyväisiä, himokkaita sekoilijoita, jotka näyttävät valokuvissa syvämietteisiltä. ”Minä en varmaan ole kirjailija: valokuvissa näytän elämän satunnaiselta liitteeltä”, tuumaa kirjailija itsestään. Sosialistisen realismin kuvataiteeseen kirjailija suhtautuu vakavammin: ”…sosialistinen realismi oli itsessään kansallinen draama, se esitti utopian todellisena mahdollisuutena”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto