Kirjan kasvot

Tietokirjailija, kriitikko ja freelance-toimittaja Ville Hänninen (s. 1976) on erikoistunut ns. käyttökuvan, kuten sarjakuvan, kirjankuvitusten ja -kansien ja poliittisten pilapiirrosten historiaan.

Missiotaan hän on toteuttanut muun muassa Sarjainfon päätoimittajana, Suomen sarjakuvaseuran ja Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtajana ja kirjoittamalla Parnassoon suuren suosion saanutta, puolisentoista vuosikymmentä jatkunutta artikkelisarjaa kirjan kansista ja niiden tekijöistä.

Nelikymppisenä on hyvä vetää linjoja yhteen ja kohdata omat keskipäivän demoninsa. Niinpä Hännisen peräkkäisinä vuosina julkaisemat kirjat, esseekokoelma Keskipäivän miehiä ja Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaan osunut Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia sopivat rinnakkain ja lomittain luettaviksi.

Suomalaisuuden suurta linjaa ollaan siis hakemassa. Se löytyy juuri sieltä, josta ei olla aiemmin osattu etsiä.

Hännisen mukaan niin tämä meidän aikamme kuin kaikki muutkin kymmen- ja sataluvut ovat siirtotyömaita ja väliaikaisrakennelmia. Vasta jälkikäteen syntyy valmiita tarinoita, jotka luovat historiaan pyhyyden, muuttumattomuuden ja koskemattomuuden tunnun.

Kuitenkin historiaa tehdään etupäässä muualla kuin ratsastajapatsaissa tai Ateneumin kullatuissa kehyksissä. ”Tilapäisteokset” ja ”käyttökuva” voivat ilmentää kulloisenkin ajan henkeä juhlapuheita ja paraatiposeerauksia oivaltavammin.

Juuri tämä on yksi Hännisen molempien kirjojen johtomotiiveista. Kirjan kasvot kertoo paitsi kansista ja niiden tekijöistä, myös kustannusmaailman, suomalaisen arjen ja politiikan myllerryksistä ja suunnanmuutoksista viimeisen sadan vuoden aikana.

Keskipäivän miehiä taas kurottaa tästä päivästä, Matti Hagelbergin (s. 1964) ja Ville Rannan (s. 1978) underground-henkisistä sarjakuvista aina 1700-luvun puiseen aapiseen, keskiaikaisiin kivikirkkoihin ja lopulta muinaissuomalaisiin kalliomaalauksiin.

Suomalaisuuden suurta linjaa ollaan siis hakemassa. Kuten arvata saattaa, se löytyy juuri sieltä, josta ei olla aiemmin osattu etsiä: julisteista, kirjan- ja LP-levynkansista, mainoksista, lehtikuvituksista, pilakuvista ja sarjakuvista.

Entäs sitten Inkoon kirkon 1500-luvun alun kalkkimaalaukset, myöhäiskeskiaikaisen danse macabren eli kuolemantanssin tiettävästi ainoa säilynyt suomalainen mukaelma? Tai Astuvansalmen kallioihin maalatut hirvet, veneet, ihmishahmot ja kämmenenjäljet, ajalta 2500-3000 eKr.?

Nehän vasta ovatkin omien aikojensa käyttötaidetta, yhteisötaidetta ja sarjakuvaa! Ja kuten nykyinen katutaideväki, esi-isämme ties monenteen potenssiin ovat niin ikään piirtäneet suoraan kiviseinään.

Suomen historia, kirja ja vuosi -tyyliin

Kirjan kasvot alkaa ”Suomen Jack Londonin” ja aatteen dynamon, kirjailija-kansanedustaja Konrad Lehtimäen (1883–1937) pasifistisesta utopiaklassikosta Ylös helvetistä (WSOY 1917) ja päättyy Lenita Airiston ulkoasultaan naistenlehtimäiseen elämäkertaan ja kulutuskulttuurin ylistykseen Elämäni ja isänmaani (Bazar 2017).

Lehtimäen ja Airiston väliin mahtuu koko itsenäisen Suomen historia, kirja ja vuosi -tyyliin. Mutta kerrankin niin, että mennään kannet ja niiden tekijät edellä.

Tämä on perusteltu näkökulmanvaihdos. Sillä kaikkihan tietävät Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan julistemaisen iskevän ja pelkistetyn tyylikkään, punavalkomustan kannen. Mutta tuskinpa kovinkaan moni Martti Mykkästä (1926–2008) sen takana. Mykkänen ehti pitkän päivätyönsä aikana suunnitella noin 450 kirjankantta ja luoda visuaalisen ilmeen myös Tammen Keltaisen kirjaston monille alkupään klassikoille.

Björn Landström on 5000 kirjankannellaan unohdettu työn sankari.

Toinen ilmeinen esimerkki on Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen. Tai tarkemmin sanoen sen 11. painoksen vuonna 1974 ilmestynyt kansikuva, josta tuli niin ikään ”se oikea”. Björn Landström (1917–2002) on 5000 kirjankannellaan niin ikään unohdettu työn sankari.

Kun Mykkänen ammentaa abstraktivismista ja konstruktivismista, Landströmin alaa on historiallinen detaljirikkaus. Sitä hän pääsi toteuttamaan niin purjelaiva-aiheisissa omissa teoksissaan kuin Kalevalan perinnetietoisena kuvittajanakin.

Unohdettujen ja pitkälti nimettömiksi jääneiden puurtajien vastakohtana voisi mainita erilaiset luonnonlahjakkuudet ja kirjailija-kuvataiteilijat omien teostensa kuvittajina ja kansitaiteilijoina.

Kiitos Tove Janssonin (1914–2011), Henrik Tikkasen (1924–84) ja Mauri Kunnaksen (s. 1950), muumeista, osoitekirjoista ja Koiramäki-kirjoista tuli juuri sellaisia kokonaistaideteoksia kuin minä jälkipolvet ne muistavat.

Sama pätee myös vaikkapa Samuli Paulaharjun (1875–1944), ”Lapin Lönnrotin”, kansatieteellisiin teoksiin. Järeämmän puoleista kirjataidetta edustavat niin ikään Akseli Gallén-Kallelan (1865–1931) kansallisromanttisten töiden varjoon jäänyt Afrikka-kirja (WSOY 1931).

Tulenkantajien eksotismi, Hilja Valtosen poikatytöt

Varsinaisen aiheensa ohella Hänninen tulee kirjoittaneeksi kirjallisuushistoriaa ja suomalaisen kustannustoiminnan historiaa uusiksi, hieman vastakarvaan ja yllättävistä näkökulmista.

Niinpä 1920-luvun uutta vapauden hurmaa ja kaukokaipuuta löytyy yhtäältä Tulenkantajilta. Katri Valan eksotismista ja elämänpalvonnasta tai Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen (taiteilijanimellä Lauri) yhteiskokoelmasta Valtatiet (Otava 1928). Sylvi Kunnaan (1903–71) futuristis-kubistinen kansi johdattelee runojen tapaan hissien, pilvenpiirtäjien, mainosreklaamien ja sähköjohtojen suurkaupunkimaisemiin.

Mutta ihan yhtä lailla ”le dernier cri” eli aikansa kuuminta hottia olivat Hilja Valtosen (1897–1988), 1920-30-lukujen ”painosten herrattaren” autotytöt ja muut naissankarit, lyhyiksi leikattuine hiuksineen, kellohattuineen ja ajolaseineen.

Ajan ahtaita sukupuolirooleja on siis pistetty uusiksi niin korkeakirjallisen avantgarden kuin populaarien halpislukemistojen puolella.

Kirjojen kansitaide on, viime vuosikymmeniin asti, ollut Suomessa kohtuullisen miehinen laji. Poikkeuksiakin on, vaikkapa huikaisevan suosittu ja tuottelias Martta Wendelin (1893–1986). Rudolf Koivun naispuolisena vastineena pidetty Wendelin omaksui satuihin, aapisiin, opetustauluihin ja postikortteihin ihanteellisen, pelkistetyn tyylin.

Kannet Mary Marckin eli Kersti Bergrothin (1886–1975) ja Anni Swanin (1875–1958) kirjoihin taas henkivät uusia ihanteita ja aktiivisempaa, itsenäisempää naiskuvaa. Kaikkine housupukuineen ja polkkatukkineen.

Toiset 1930-luvun kuvat

Tähänastiset kirjallisuushistoriamme ovat usein nähneet 1930-luvun isänmaallisen uhrimielen ja paatoksen kyllästämänä aikana.

Hännisen näkökulma on toinen, ja värikkäämpi. Elettiinhän silloin, ja vielä pitkään myöhemminkin, myös erilaisten viihdelukemistojen kultakautta. ”Kansa luki, kriitikot väheksyivät”, hän kiteyttää huokeiden pokkarisarjojen hengen.

Oli WSOY:n 10 mk romaanit, Otavan Poikien seikkailukirjasto, Outsiderin eli Aarne Haapakosken (1904-61) robottihahmo Atorox, Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki ja Marton Taigan (1907-69) Porkkana ja Porkkanan poika sekä lännenviihteen kultakausi.

”Kansa luki, kriitikot väheksyivät”.

Nuorena kuollut, sarjakuvamaisen toiminnalliseen tyyliin erikoistunut Aimo ”Ami” Hauhio (1912–55) ehti tulla tunnetuksi niin Taigan, Outsiderin, Kaarlo Nuorvalan historiallisten poikakirjojen kuin Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjojen kuvittajana.

Jälkikäteen 1930-luvusta muistetaan lähinnä aikakauden poliittiset intohimot. Mutta silläkin puolella oli tarjolla muutakin kuin Suur-Suomi –hengennostatusta. Vaikkapa Hännisen lämmöllä käsittelemää kiilalaisuutta.

Tapio Tapiovaaran (1908–82) saksalaisesta ekspressionismista vaikutteensa saaneet kannet Arvo Turtiaisen, Elvi Sinervon ja Elmer Diktoniuksen keskeisiin teoksiin ovat aikansa vasemmistolaista kulttuurihumanismia parhaimmillaan.

Satumaisemia ja käännöskirjallisuuden vapautumista

Kulttuurisotien jälkeen tulivat oikeat sodat. Hänninen tekee mielenkiintoisen havainnon: talvisodasta kirjoitettiin paljon, painokoneet lauloivat jo heti tuoreeltaan. Dokumentaarisilla romaaneilla oli myös kansainvälistä kysyntää.

Jatkosodan kunnollisia kuvauksia saatiin odottaa pidempään, 1950-luvulle asti. Hävityn sodan, kiikkerän demokratian ja vaivoin säilytetyn itsenäisyyden tunnelmat kiteytyvät Yrjö Kokon (1903–77) Pessiin ja Illusiaan (WSOY 1944). Kokon omilla valokuvillaan kuvittama satufantasia ei ole eskapismia, vaan ahdistuksen, toiveikkuuden, surumielen ja luonnon kauneuden vuorokäyntiä.

Talvisodasta kirjoitettiin paljon, painokoneet lauloivat jo heti tuoreeltaan.

Jotain Valvontakomission, Punaisen Valpon, inkeriläisten luovutuksen, Kansanhuoltoministeriön säännöstelyn ja asekätkentäjupakan ajan vaikeudesta kertoo silti se, että 1940-luvun jälkipuoli oli niin avoinna sadulle ja fantasialle.

Samana vuonna kuin Kokon Pessi ja Illusia, ilmestyi myös Aili Somersalon (1887–1957) satuklassikko Mestaritontun seikkailut, seuraavana vuonna taas Tove Janssonin ensimmäinen Muumi-kirja. Sodan traumoja ja hermopainetta on täytynyt sulatella satumetsien tuuheuden keskellä, allegorioiden kautta etäännytettynä.

1940-luvun jälkipuoli ja alkava 1950-luku viittovat Hännisen käsissä moniin suuntiin. Toisaalta maan alta päässeen vasemmiston voimantuntoon, toisaalta maan nopeaan amerikkalaistumiseen, Louis Armstrongin, Coca Colan, Aku Ankan ja Valittujen Palojen tahdissa.

Silti kustannuspoliittisesti mielenkiintoisinta on eurooppalaisen ja amerikkalaisen laatuproosan maihinnousu. Toisen maailmansodan jälkeen syntyivät lyhytikäisiksi jääneet WSOY:n Eurooppa-sarja ja Tammen Elävä maailmankirjallisuus. Vuonna 1954 aloittanut Keltainen kirjasto on edelleen täysissä voimissaan. Nimikkeitä on kohta 500, mukaan lukien 30 nobelistia.

Jäähyväiset harpille ja viivottimelle

1940-50-lukujen kansitaiteessa oltiin siirtymässä jo esittävyydestä poispäin. Maanisen tuottelias, petollisen helpon näköisestä viivastaan tunnettu Henrik Tikkanen teki hienostuneita tussikansiaan WSOY:n ja Tammen käännössarjoihin.

”Puolan pojat” Kosti Antikainen (1930–80) ja Urpo Huhtanen (1935–2011) ammensivat silloisesta puolaisesta julistetaiteesta, sen iskevyydestä, voimakkaasta värimaailmasta ja typografiasta sekä absurdista huumorista.

Jälleen on kyse melkoisista pioneereista ja työn sankareista: Antikainen ehti tehdä kannet lähes kaikkiin Otavan Delfiini-sarjan laatupokkareihin. Hänen kädenjälkensä on erottamaton osa monen Hannu Salaman, Veijo Meren ja Antti Hyryn tuolloisen kirjan viehätystä.

Hänninen tuntuu pitävän 1960-70-lukuja suomalaisen kansitaiteen kultakautena.

Tyyliään suvereenisti vaihdelleen Huhtasen tuotantoon kuuluu peräti 1500 kantta, Veikko Huovisesta ja Juhani Peltosesta Jaan Krossiin ja Milan Kunderaan.

Hänninen tuntuu pitävän 1960-70-lukuja suomalaisen kansitaiteen kultakautena. Esittävyys väistyi kuvallisen free jazzin, väreillä, muodoilla ja typografialla irrottelun tieltä. Kansitaiteen kokeilut osuivat yksiin suomalaisen modernistisen proosan kukoistuksen kanssa.

Sitten tuli vielä iso U eli underground. Tapani Aartomaa (1934–2009) aukoi Kirjayhtymän Arena-sarjan klassikkokansissaan ovia Jack Kerouacin, James Baldwinin ja Ray Bradburyn maailmoihin.

Vielä syvemmälle ihmismielen yöpuolelle, ekspressionistisiin alitajunnan näkyihin, ranskalaisen uuden aallon elokuvan ja amerikkalaisen underground-sarjakuvan suuntaan veti Timo Aarniala (1945–2010). Hän teki hurjia kansia niin Love Recordsin levyihin kuin Love Kirjojen kapinallisiin klassikkokäännöksiin, B. Travenista alkaen.

Markiisi de Sade, Päätalo ja Tolkien

Yksi ja sama kansitaiteilija voi liittyä keskenään hyvinkin erilaisiin ja ristiriitaisiin ilmiöihin. Niinpä Gummerukselle ahkeroineen Matti Louhen (s. 1936) kädenjälkeä ovat Raymond Chandlerin kovaksikeitettyjen dekkarien, Ian Flemingin James Bond -jännärien ja Erotica-sarjan eroottisten klassikoiden kannet.

Suuri yleisö tuntee hänet silti etenkin Kalle Päätalon Iijoki-sarjan hovikansitaiteilijana. Tyylitajua ja svengiä Louhella riittää, oli kyseessä sitten suomalaisesta arkirealismista, kansainvälisestä jännityksestä tai markiisi de Sadesta.

Louhi päätyi myös suunnittelemaan WSOY:lle J.R.R. Tolkienin sormustarun, Silmarillionin ja Keskeneräisten tarujen suomennosten kulmikkaan ja muhkeroisen estetiikan. Lopputulos on jakanut faneja lujaa kahteen leiriin, syytöksiä asiavirheistä sinkoilee netissä edelleen.

Tässä näkyy kirjankansien lukukokemuksiin salakavalasti vaikuttava voima. Hännisen ja minun, nykyisten varhaiskeski-ikäisten silmissä juuri Louhen rouhea maanläheisyys ja huumori ovat sitä oikeaa Tolkienia. Myöhemmät elokuva- tai valokuvakannet tuntuvat pelkiltä fantasiakliseiden kierrätykseltä.

Kirja-alan supermenestyksiä ei voi todellakaan ennakoida.

Kun Mika Launis (s. 1949) kaksi ja puoli vuosikymmentä myöhemmin loi J.K. Rowlingin Harry Pottereille vastaavaa, suomalaisen kulmikasta sarja-asua, fanit olivat jo armollisempia.

Kirja-alan supermenestyksiä ei voi todellakaan ennakoida. Launis käytti Harry Potter ja viisasten kivi -teoksen etu- ja takakanteen reilun viikon, mutta tyytyi 3000 markan kertakorvaukseen. Jaana Kapari-Jatan suomennos ehti saada vähälevikkisen käännöskirjallisuuden tukea.

Tulee mieleen Hännisen kuvaus muumien alkutaipaleelta. Söderström halusi jo toisen kirjan jälkeen luopua hahmoista, ja Jansson siirtyi Schildtsille. Vasta sarjan viides osa eli Kuinkas sitten kävikään? (1952) käännettiin suomeksi.

Mutta tuolloin Muumipeikko-sarjakuva oli juuri päässyt Britannian kautta kansainväliseen levitykseen. Ja muumien maailmanvalloituksen tahdissa on sittemmin menty.

Tietosanakirjalla päähän

Paljon on ollut myös aikanaan tuiki tärkeää, jo lukevan kansanosan itseopiskelun ja kustantamojen tuloksen kannalta. Mutta nyt enää muisto vain.

Hänninen kuvaa 1970-80-lukuja laajojen tietosanakirjasarjojen ja suurteosten vuosikymmeniksi. Pikku jättiläinen, Eläinten maailma, Maat ja kansat, Combi, Spectrum ja Iso Raamatun tietosanakirja olivat oppikirjojen ohella kustantamoiden kivijalkoja.

1990-luvun alun lama-Suomessa toivottiin cd-romeista eli ”rompuista” tietosanakirjojen työn jatkajaa. Romppubuumi kuitenkin kesti tasan vuosikymmenen, ja isot tietosanakirjatkin kaatuivat Wikipedian myötä.

Yksi kansallinen instituutio, jonka kansia Hänninen esittelee, sentään edelleen porskuttaa. Nimittäin Mitä missä milloin, Otavan julkaisema kansalaisen vuosikirja. Ensimmäistä, vuoden 1951 kirjaa ostettiin 46 000 kappaletta. Mitä missä milloin 2017 myi perusteellisesti myllertyneessä ja medioituneessa maailmassa edelleen 24 700 kappaletta.

Ruiskumaalausta ja kinkkufolioita

”Suurten kertomusten loppua” on tietenkin huudeltu myös 1980-luvun postmodernistien puheissa. Kansitaiteeseenkin tuli silloin uutta räikeyttä, itsetietoisuutta, tahallista campia ja rock-estetiikkaa.

Hänninen nostaa esimerkiksi mainosmaailman kasvatin, Mic Mac -farkkumainoksestaan ja Suosikki-lehden parissa tekemästään työstä tunnetun Heikki ”Herbie” Kastemaan (1940–2013), joka teki Kirjayhtymän science fiction -sarjaan ja varhaisiin Stephen King -käännöksiin liekehtiviä alitajunnan näkyjä.

Ruiskumaalaustekniikasta, akryyli- ja guassiväreistä innostuneen Markus Heikkerön (s. 1952) tuotanto ulottuu Dingon logosta ja suomalaisten kasarilevyjen kansista Esa Saarisen länsimaisen filosofian historiaan ja Paul Austerin New York -trilogiaan.

Kansien teko on monin tavoin samankaltaista improvisaatiota kuin aina ennenkin.

1990-luvulta alkaen kuvankäsittelyohjelmien kehitys ja painokulujen lasku ovat mahdollistanut uudenlaisen kerrosteisuuden, kollaasimaisuuden, valokuvien ja tekstuaalisten pintojen yhdistämisen. Samaan aikaan kansien teko on monin tavoin samankaltaista improvisaatiota kuin aina ennenkin.

Esimerkiksi monet Leena Krohnin 1980-90-lukujen kirjojen päälliset suunnitellut Marjaana Virta (s. 1958) päätyi Matemaattisia olioita tai jaettuja unia -kokoelman (WSOY 1992) kohdalla hyödyntämään kustantamon varastoon jäänyttä ylimääräistä joulukinkkufoliota. Tuloksena oli unohtumaton, hopeanhohtoinen ulkoasu.

Kun Krohnin esseistiset novellit voittivat Finlandia-palkinnon, kinkkufoliota tuli äkkiä kova kiire hankkia lisää.

Piirroskansien paluu

Alalla on myös nyt 1960-70-lukuihin verrattuna selvästi enemmän kylmäpäisiä ja näkemyksellisiä naisgraafikoita. Marja-Leena Muukka (s. 1965) yhdistelee minimalistisuutta ja ajattomuutta hyvinkin konkreettisiin, groteskia hipoviin kuviin.

Pekka Kejosen Suruttoman saattohoito -runokokoelmaa (WSOY 2005) varten ikääntynyttä beatrunoilijaa kuvattiin pelkissä vaipoissa ja tiputuksen kera, harmaassa loskakelissä. Jari Järvelän Paljon on Afrikasta kertomatta -novellikokoelmaa (WSOY 2002) varten Mukka tilasi lähikauppansa lihatiskiltä mantereen muotoiseksi leikattuja kyljyksiä.

Valokuvakollaasien vastapainoksi myös kuvituskannet, piirrosten elävyys, leikkisyys ja tunnelmallisuus ovat tekemässä jonkinlaista comebackia. Esimerkiksi Miina Supisen, Zadie Smithin, Aki Ollikaisen ja Kari Hotakaisen kansia suunnitellut Elina Warsta (s. 1979) edustaa tätä suuntausta.

Jenni Noponen (s. 1974) puolestaan onnistui palauttamaan Vladimir Nabokoville arvokkuuden. Typografialla ja ballerinamaisen tytön valkealla siluetilla leikittelevä Lolita-kansi (Gummerus 2011) on arvoituksellisen tyylikäs.

Samaista kirjaa on vuosikymmenten mittaan kaupiteltu suomalaisille lukijoille toinen toistaan kamalammilla pimuparaateilla, maitorauhasilla ja sukkanauhoilla hekumoivilla kuvapankkikuvilla.

Tietoa Wikipedian ulottumattomista

Kansitaiteilijoilla ei aina ole ollut edes nimiä. Saatikka, että Wikipediasta löytyisi syntymä- ja kuolinvuosien kaltaisia perustietoja.

Hänninen onkin joutunut omien sanojensa mukaan ”tarpomaan umpihangessa”: keräämään taustatietoa kirjastoista, antikvariaateista ja kustantajien arkistoista, haastattelemaan edesmenneiden mestarien leskirouvia ja -tyttäriä.

Tarpominen on kannattanut. Kirjan kasvot on lajissaan ylittämätön perusteos, jonka jälkeen kirjankansia ei totisesti katso niin kuin ennen.

”Kirja kertoo itsestään koko olemuksellaan: paperillaan, koollaan, kirjaintyypeillään, värimaailmallaan, päänauhallaan, esilehdillään, kansikuvallaan”, Hänninen muistuttaa jo esipuheessaan (s. 10).

Kirjan kasvot on lajissaan ylittämätön perusteos, jonka jälkeen kirjankansia ei katso niin kuin ennen.

Tarkoitus ei ole ollut niinkään valita kulloisenkin vuoden kauneinta yksittäistä kirjaa (jos kohta melkoisia namupaloja mahtuu joukkoon paljonkin). Vaan pikemminkin tuoda esiin ajankuvaa, kansityylejä ja -taiteilijoita ja kustannusmaailman kulloisiakin trendejä.

Silti on hyvä muistaa, että sadan mukaan valitun kannen takana pilkistävät tuhannet ja taas tuhannet muut.

Hännisen ikätoverina ja niin ikään genrekirjallisuuden ystävänä jäin kaipaamaan muun muassa WSOY:n science fiction -sarjan kansitaiteilija Heikki Kalliomaata kuin Kirjayhtymän vastaavan sarjan Piotr Tomaszevskiä.

Kalliomaan alaa on eräänlainen futuristinen realismi, Tomaszevskin taas muun muassa Stanislaw Lemin kirjoihin liittyvä tuntemattoman outous, ahdistavuus ja kiehtovuus. Siis Sense of Wonder, sanan parhaassa merkityksessä.

Hänninen kertoo ryhtyneensä kirjaurakkaansa perustavanlaatuisesta syystä: koska hän halusi itse tietää lisää. Mutta kirjankansialalta ei ole suomeksi ainuttakaan yleisesitystä, tiedot yksittäisistä kuvittajista ja graafikoista ovat hajanaisia siruja sieltä täältä.

Havaintoon on helppo yhtyä. Esimerkiksi Kalliomaasta ja Tomaszevskistä, sentään alansa 1980-luvun visionääreistä, ei löydy Wikipediasta edelleenkään yhtään mitään.

Hännisläisyyden syventävä oppimäärä

Siinä missä Kirjan kasvot on perustutkimusta, ja omalla vastakarvaan silittävällä tavallaan myös Suomi 100 -juhlakirja, Keskipäivän miehiä on henkilökohtaista ja avoimen subjektiivista esseistiikkaa. Osin toki samoista aiheista, niin että käyttökuva edellä avataan näkymiä poliittiseen ja kulttuurihistoriaan, samoin suomalaisuuden pitkään rakennusprojektiin.

Mutta Keskipäivän miehiä kurottaa paljon taaemmaksi, 1900-luvun alun fennomaniaan ja tsaarinvastaiseen aktivismiin, 1700-1800-luvuille, keskiaikaan ja kalliomaalauksia käsittelevässä päätösesseessä jopa 5000 vuoden päähän.

Nyt on äänessä Hänninen itse. Ja kuten kuvaamansa kansakunnan, myös Hännisen oma identiteetti rakentuu pitkälti sarjakuvien, pilakuvien ja monenlaisen käyttökuvan äärellä koettujen hetkien varaan.

Kyllähän taiteen tulee ollakin vaarallista, itsetuhoista ja ravistella kulloisiakin tabuja.

Esseessään ”Kalu-Kallen ahistus vapautti miehen” Hänninen muistelee, miten Kalervo Palsan (1947–87) piirrosten ja sarjakuvien auktoriteettipilkka ja holtiton, outo seksuaalisuus olivat 14-vuotiaalle jyväskyläläispojalle ”portti kovempiin aineisiin”.

Palsan ajamana piti hakea Jyväskylän Alvar Aallon suunnittelemasta pääkirjastosta ”(…) kilokaupalla salatieteitä, Freudia ja Jungia, suomennettua eroticaa ja underground- ja omakustannesarjakuvia.” (s. 74)

Myös splatter-kauhuelokuva ja kasaritoiminta kiinnostivat oman hetkensä. Elettiinhän tuolloin pikemminkin surullisenkuuluisan kuin kuuluisan videolain (1987–2001) aikaa.

”Ajatella, elokuvia, jotka on kielletty tai joita on leikattu ´hyvien tapojen vastaisina´, ´epäsiveellisinä, raaistavina tai mielenterveyttä vahingoittavina´ ja joiden esittäminen mahdollisesti ´vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhdetta ulkovaltoihin. Jännittävää!”, Hänninen hehkuttaa (s. 75).

Niinpä nelikymppisenä tentun ja pakkasen yhdistelmään kuolleen, ”pohjoisautenttisen” Palsan ihmisinho ja ”pahan kauneus” alkoivat väkisinkin kiehtoa. Palsa kutsui hirttonarun ja runkkauksen makuisia, sysimustan huumorin täyteisiä tarinoitaan nimeltä ”tragix”, erotuksena amerikkalaisen undergroundin ”comixista”.

Hännisen Palsa-analyysi on omalla tavallaan tervehenkistä paluutta perusarvojen ääreen. Kyllähän taiteen tulee ollakin vaarallista, itsetuhoista ja ravistella kulloisiakin tabuja. Eikä lipsua poliittisen korrektiuden ja identiteettipolitiikan sisäsiistiksi lipunkantajaksi.

Pekka Puupäästä Mämmilään

Toki Hänninen osaa arvostaa myös taiteilijoita, joilla ei ole niin repivä ja raivokas suhde omaan aikaansa. Vaan jotka ovat osanneet pitkäjänteisesti kuvata yhteiskunnan rauhanomaista kehitystä, myötäsukaisesti naureskellen. Kenties he ovat toimineet myös jonkinlaisena varaventtiilinä sellaisille, joita kehityksen tahti on hirvittänyt.

Esimerkiksi Pekka Puupäästä ja Janne Ankkasesta tunnettu Ola ”Fogeli” Fogelberg (1894–1952) on tällainen hahmo. Elannon lehteen syntynyt Puupää oli osuuskuntaliikkeen ja maltillisen vasemmiston mannekiini. 1920-luvun puolivälissä Fogelista leivottiin vielä Elannon reklaamipäällikkö, joka suunnitteli lehti-ilmoitukset, julisteet ja ikkunasomisteet. Elannon kuulua tulitikkuaskiakaan unohtamatta.

Samaan aikaan 1920-30-luvun ääriliikkeet olivat kovasti muiluttamassa kaikkia ”Moskovan kätyreitä”. Fogeli vastusti viiksidiktaattoreita oikealla ja vasemmalla. Hän tavallaan raivasi tilaa myöhemmille punamultahallituksille ja konsensusyhteiskunnalle.

Fogeli vastusti viiksidiktaattoreita oikealla ja vasemmalla.

Hivenen saman tyylistä hirnuvan yhteiskuntakritiikin ja arkisen myötäelävän näkemyksen liittoa edustaa Tarmo Koiviston (s. 1948) Mämmilä-sarjakuva. Tädin luona yhdeksänvuotiaana luetut Mämmilät tekivät Hännisestä ”yhteiskuntakelpoisen ihmisen, ennenaikaisesti aikuisen”.

Koiviston sarjakuvien eetoksena on Frank Capran elokuvien kaltainen idealismi, arjen ja pienten ihmisten ihailu.

Toisaalta Me-lehdessä, Helsingin Sanomien kuukausiliitteissä ja omina albumeinaan ilmestynyt Mämmilä sisältää omituisen profeetallista yhteiskuntakritiikkiä. Puhutaan sotien jälkeisestä purkuvimmasta, 1970-luvun rakennutuskiimasta ja 1980-luvun teemapuistovillityksestä. Niistä on Hännisen käsissä vain lyhyt matka tälle vuosituhannelle, Kehittyvien maakuntien Suomeen ja Kittilän valtuustosekoiluihin.

Kun keskipäivän demoni taputtaa olalle

Jos lähtökohdat ovat Kalervo Palsassa ja Mämmilässä, niin missä ollaan nyt? Mitä sille jyväskyläläispojalle on tapahtunut, ja mitä koko maalle?

Hänninen kutoo omasta neljänkympin kriisistään ja lähipiirinsä kuolemantapauksista vaikuttavalla tavalla yleispätevyyttä, tutkielman siitä iästä, kun keskipäivän demoni taputtaa olalle.

Kokoelman ehdoton avainteksti ”Minä, Ranta sekä Henrik” lähtee liikkeelle Ville Rannan omaelämäkerrallisista sarjakuva-albumeista. Ampaistakseen siitä salonkileijona, tyylin- ja tuulenhaistelija Olavi Paavolaisen (1903–64) loistavaan tulenkantajanuoruuteen ja varhaiseen loppuun palamiseen, omiensakin pettämän kommunisti-sisäministeri Yrjö Leinon (1897–1961) vainoharhaisuuteen ja lopuksi Philip Rothiin (1933–2018) ja Henrik Tikkaseen.

Teemana on siis se neli-viisikymppisten vääjäämättä kokema taitekohta, jolloin oma rajallisuus ja katoavaisuus on hyväksyttävä. Ja nuorempi polvi paahtaa vääjäämättä ohi, uusine aikoineen ja aatteineen.

Toiset eivät putoamista kestä, vaan edessä on ”viinanhuuruleinolaisuus” tai ”vanhapaavolaisuus”. Toiset ovat lohdullisempia tapauksia. Kuten Roth ja Tikkanen, jotka vasta keski-ikäisinä tai vanhenemisen kynnyksellä tavallaan löysivät oman itsensä ja taiteensa uudelleen.

Tikkasen osoitekirjojen (1975–82) tai Rothin Amerikkalaisen pastoraalin (1997, suom. Kristiina Rikman, WSOY 2000) avaaman trilogian myötä on helppo nyökytellä Hännisen tulkinnoille.

Nuorallatanssia aikakausien välillä

Tietenkin taiteilijoilla on taipumuksena myös tempautua mukaan aikakauden poliittiseen kuohuntaan. Usein ääriliikkeisiin, oikealle tai vasemmalle. Tai siihen ”viinanhuuruleinolaisuuteen”, aikalaisia kauhistuttaviin elämäntapoihin ja seksuaalielämän muotoihin.

Välillä on täytynyt taiteilla yleisen mielipiteen, jopa suoranaisen lynkkausmielialan kanssa, välillä taas käydä nuorallatanssiin valtiollisen sensuurin kanssa.

Teemana on neli-viisikymppisten vääjäämättä kokema taitekohta, jolloin nuorempi polvi paahtaa vääjäämättä ohi.

Hännisen oma kaukainen esi-isä Daniel Medelplan (n. 1657–1737) voisi olla kansallisen kaanonimme merkkihenkilöitä. Suomalaisen kirjapainotaidon ja lukutaidon levittäminen keskeytyneet traagisesti isonvihan (1713–21) venäläismiehitykseen ja sivistyneistön joukkopakoon Tukholmaan.

Medelplan veisti Pälkäneellä puulaatoille aapisen, rakensi painokoneensa itse ja sai kuin saikin 28-sivuisen teoksensa valmiiksi. Hänellä oli jo takanaan ura kirjapaino- ja kirjankuvitusalan pioneerina Turussa ja Viipurissa.

Paitsi, että maine oli mennyt. Hän oli ajautunut suhteeseen vaimonsa veljentyttären Maria Axelsdotterin kanssa ja saanut tämän kanssa lapsen. Medelplan ja Axelsdotter tuomittiin molemmat kuolemaan. Lopulta kansalaisluottamuksensa menettänyt kansallistaiteilija selvisi isoilla sakoilla ja vankilalla.

Vankilaan on Medelplanin ohella päätynyt toinenkin Hännisen esseiden hahmo: Erik Vasström (1887–1958), tsaarinvastaisen aikansa kenties vaikutusvaltaisin pilapiirtäjä.

Vasström vaikutti erityisesti Uudessa Suomessa, mutta hänen kohtalokseen koituivat Fyren-pilalehteen (1898–1922) tehdyt piirrokset. Ärhäkän svekomaaninen lehti vastusti niin nousevan työväenliikkeen haikailemaa kansanvaltaa kuin kenraalikuvernöörien Nikolai Bobrikov (1839–1904) ja Franz Albert Seyn (1862–1918) Suomen suuriruhtinaskunnassa harjoittamaa venäläistämispolitiikkaa.

Painoasiain ylihallitus menetti lopullisesti hermonsa Vasströmin sinänsä harmittomasta piirroksesta, joka esittää tsaarin hovin kesänviettoa Suomen saaristossa. Fyren-lehden numero takavarikoitiin kustantajalta ja katukauppiailta, Vasström päätyi kolmeksi kuukaudeksi vankilaan majesteettirikoksesta.

Sivistysporvarit ja edistyksellinen vasemmistoväki

Vasström oli yläluokkaisena suomenruotsalaisena varsin oikealla. Hännisen niin ikään esittelemän, Aarno Karimon (1886–1952) suojeluskunta- ja Suur-Suomi-aktivismi, samoin eeppis-kansallismielisen mystiikan läpitunkema Kumpujen yöstä -teossarja (1929–32) olivat sen verran raskasta sarjaa, ettei hänelle ollut enää Moskovan välirauhan jälkeen oikein tilaa ja paikkaa Suomessa. Olihan suojeluskunnat, AKS, IKL ja Lotta Svärd juuri lakkautettu.

Jälleen Hännisellä on tarjolla myös lohdullisempia näkymiä ihmisen suhteesta aikaansa. Esseessä ”Vartiossa loppuun asti” kuvataan kahden yliopistomiehen ja kulttuurivaikuttajan, Erkki Salosen (1920–2001) ja Matti Kuusen (1914–1998) muodonmuutoksia sodan jälkeen. Molempien tausta oli AKS:ssä ja muussa oikeistolais-isänmaallisessa järjestötyössä.

Takinkäännöstä ei voi kummankaan kohdalla puhua. Vaan nuoruuden ihanteiden tarkistamisesta, mutta samaan aikaan ihmiselämän mittaisesta sitoutumisesta suomalaisen kulttuurin rakentamiseen.

”Sivistysporvareita” on tarvittu. Opiskelijapolitiikan johtotehtävien ja Ylioppilaslehtien päätoimittajuuden jälkeen Salosesta tuli Suomen Kulttuurirahaston pitkäaikainen yliasiamies ja valtakunnansuunnittelutoimiston kulttuuripolitiikan suunnittelija. Tässä ominaisuudessa hän loi pohjan nykyiselle apurahajärjestelmälle.

Väsymätön kansankynttilä ja jatkosodan aikaisten hengennostatuskuvien piirtäjä Salonen oli 1970-luvun alussa myös Suomen sarjakuvaseuran perustavan kokouksen puheenjohtaja. Juuri ennen kuolemaansa hän ehti saada seuralta leikkimielisen sarjakuvaneuvoksen tittelin.

Eikä Kuusi jäänyt toiseksi. Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professori totesi jo virkaanastujaisesitelmässään, että iskelmä on nykyajan kansanlaulu. Hän kehitti sanan poplore kuvaamaan nykyajan kansankulttuuria ja sen tutkimusta.

Sivistysporvarit ja vasemmiston edistyksellis-liberaali osa ovat tarvinneet toisiaan.

Vielä 1950-luvun lopun jäykässä ja konservatiivisessa kulttuuri-ilmapiirissä Kuusen puheet tuntuivat provokaatioilta. ”Korkean” ja ”matalan” erottelu oli jyrkkää, eikä viihdettä siedetty tippaakaan.

1960-luvun puolella Kuusen opetuslapset, Pekka Gronowin ja Peter von Baghin kaltaiset sosiologit, ryhtyivät suhtautumaan iskelmiin, sarjakuviin ja elokuviin asiaan kuuluvalla vakavuudella.

Vastakkainasettelun ajat

Nykyään rummutetaan taas puolin ja toisin vastakkainasettelun aikaa, kulttuurisotien ja identiteettipolitikoinnin mentaliteettia. Siksi Hännisen kulttuurikäsitys tuntuu virkistävän dialektiselta: sivistysporvarit ja vasemmiston edistyksellis-liberaali osa ovat tarvinneet toisiaan, kirittäjinä, antagonisteina ja yhteistyökumppaneina.

”Rakkaat viholliset” -asetelma on ulottunut jopa Helsingin Sanomien sisään. Siellä vaikutti samaan aikaan kaksi suurta persoonaa ja pilapiirtäjää: pasifisti Henrik Tikkanen ja sotaveteraanien ja Karjalan evakkojen tuntoja tavoittanut, Paasikivi-Kekkosen linjan kriitikko Kari Suomalainen (1920–1999).

Entä voisivatko sarjakuvat tai pilapiirrokset enää herättää Hännisen kuvailemia kulttuurisotia?

Aivan varmasti. Kirkon ja kaupungin tilaajana olen tottunut paitsi ihastelemaan Ville Rannan piirrosten räyhähenkisyyttä, myös ihmettelemään niiden herättämää, yleensä sangen paheksuvaa lukijapalautetta.

Tammikuussa 2015 12 Charlie Hebdon toimituksen jäsentä maksoi taiteestaan hengellään, kun ääri-islamistit iskivät Pariisissa. Eivätkä Donald Trump, Vladimir Putin, Recep Tayyip Erdoğan tai Viktor Orbán tunnetusti poliittista satiiria rakasta.

Edistyksenvastaisuuden jalo sanoma

Hännisen esseet vakuuttavat erityisesti kohkaamattomuudellaan, suhteellisuudentajuisuudellaan, elämänmakuisuudellaan ja hiljaisella huumorillaan. Siinä kun moni nykyesseisti, -pakinoitsija ja -kolumnisti keskittyy itsensä brändäämiseen ja mahdollisimman räväköiden, paljon klikkauksia keräävien mielipiteiden esittämiseen, Keskipäivän miehiä on aivan toista maata.

Esseet vakuuttavat erityisesti kohkaamattomuudellaan, suhteellisuudentajuisuudellaan, elämänmakuisuudellaan ja hiljaisella huumorillaan.

Toki kirjasta löytyy myös tykitystä, tähän tapaan: ”Kapitalismiin sisäänrakennetun monomaanisen muutoshingun keskellä luultavasti vain kaksi vihreää puoluetta äänestävää 21-vuotiasta diginatiivia elävät nykyajassa jotenkuten järjissään ja aikuisina. Loput viruvat raatoina matkan varrella ja yrittävät olla pohtimatta oikeastaan mitään. Hyväksyt muutoksen tai itket ja hyväksyt.” (s. 213)

Esseisti tuo kautta linjan esiin viihtymättömyytensä nykyajassa. Siksi ”tapa-ateisti” Hänninen tekee esseessään ”Tanssit Inkoossa” kunniaa keskiaikaisille kirkoille ja niiden kalkkimaalauksille. Häneltä löytyy ymmärrystä myös monien karsastamille 1960-70-luvun kirkkorakennuksille.

Kirkot levittävät hänen silmissään ”edistyksenvastaisuuden ja tarkoituksettomuuden jaloa sanomaa”. Ja samalla arkista vaatimattomuutta, vuosisatojen yli ulottuvaa jatkuvuutta. Kun kaikki muu on omnichannelia, 24/7:ää ja virtaviivaisuutta.

Kun Hänninen päätösesseessään meditoi suomalaisten kalliomaalausten ääressä, ja pohtii metsästäjä-keräilijöiden meille jättämiä merkkejä, voidaan puhua jopa vuosituhansien yli ulottuvasta jatkuvuudesta.