Kuolema euroopassa

Turkulaisen runoilijan ja Savukeidas-kustantamon kustannuspäällikön Ville Hytösen (s. 1982) esikoisrunokokoelmassa Kuolema euroopassa matkataan mietiskellen pitkin surumielistä Eurooppaa. Teos onnistuu välttämään kliseisen asetelman, jossa nuori maailmanmatkaaja havainnoi junan ikkunasta vieraita maita älykkömäisesti pohtien. Pikemminkin on kyse matkasta inhimillisen surumielisiin ja pysäyttäviin havaintoihin, joita runon puhuja tallentaa kamerallaan ja kehollaan. Euroopan eri maat ja aikakaudet limittyvät ja liittyvät toisiinsa, ja niiden välistä pilkahtaa usein sitaatteja ja tunnettuja nimiä.

Kuolema euroopassa rakentuu kuudesta osasta ja epilogista. Ensimmäinen osa ”Mannermaisia röntgenkuvia” koostuu runoista, joissa kaupungit ja paikat ovat pääosassa. Runojen puhuja havainnoi ympärillään olevaa, valokuvaa ja puhuu runoissa toistuvalla ”sinälle”, joka on jossakin muualla. Osan nimi viittaa usein toistuvaan valokuvaamisen teemaan: röntgenkuvamaisen tarkasti runon puhuja paljastaa ympärillään olevat ruhjeet ja murtumat kuten runossa ”Lähtevien laivojen satama”: ”- – tämä on paras kaikista valokuvistani // laivojen kyljet kuin rantaan ajelehtivat aortat, / tonneittain kuollutta kampelaa, seitä, meren pohja / on löytänyt viimeisen rannan, se on tässä – -”

Toinen osa ”Vapaan maailman juna” kuljettaa puhujaansa läpi tupakka- ja ravintolavaunujen sekä pitkin moottoriteitä. Liikkeellä oleva Eurooppa vajoaa runoissa itämereen tai valuu viemärin ritilöistä. Hidas tuhoutuminen ja rappio ajavat vanhaa siirtomaavaltaa, ja runon puhuja tarkkailee vajoamista motelleissa ja ravintoloissa: ”varatkaa minulle pöytä, / meri on pihkaa, suolainen jätevuori / ihmiset heräävät, tyhjentävät yöastiansa // kun minä odotin hukkumiskuolemaa, tytöt hyppivät ruutua / ravintolan edessä, eurooppalainen aamu, meri // on kuivunut vanhaksi suolaksi, meitä janottaa, tuokaa jotain – -” Puhujan oma vajoaminen ja Euroopan vajoaminen kietoutuvat toisiinsa. Ympäristön havainnointi vaikuttaa puhujaan, joka on liikkeellä ja poissa kotoa. Pohjimmaisena runoista paljastuu vapauden lisäksi ikävä ja vieraalla maalla olon sykähdyttävä yksinäisyys: ”- – kun maanosa on liikkeellä, minä kaipaan sinua / joka jäit vuokratalon pihalle, minä / jäin sinun kanssasi”.

Poissaoloa, potretteja ja rakkautta

Kolmas osa ”Uuden maailman canzoniere” on puhetta toiselle, rakastetulle. Tässä osassa Hytösen voimakas runokieli pääsee eniten oikeuksiinsa hengästyttävän ja voimakkaan alun jälkeen. Sanat saavat tilaa ja rauhaa olla, ja näin syntyvät kokoelman vaikuttavimmat kielikuvat ja tunnelmat. On tapahtunut selkeä siirtymä alun hektisestä yksinäisyydestä. Runot ovat puhetta itselle, sillä tällä kertaa kameran linssi ei osoita ympäristöön vaan puhujaan itseensä: ”- – ja aallot nostavat hiuksia kasvavia luitasi rantaan, siihen loppuu avaruus / kun meri pysäyttää minut ja rantaan jäät sinä, minä inhoan satamaa / en koskaan tiedä tulenko / vai olenko minäkin jo menossa, karttaan piirtyvät / vaitonaisen hautapaikan ääriviivat, nekin vettyvät” Lähdön ja liikkeellä olon tunne eivät jätä puhujaa rauhaan.

Kokoelman heikoin osio on neljäs osa ”Potretteja”. Jokainen runo on omanlaisensa kuva tunnetusta eurooppalaisen henkilöstä tai henkilöistä, ja jälleen valokuvalla on tärkeä rooli. Runot eivät saavuta samanlaista tunnelmaa kuin aiemmissa osioissa, ja kokoelman loppuun lisätty pieni hakemisto eurooppalaisista henkilöistä ja termistöstä vieraannuttaa lukijaa entisestään.

Seuraava osa ”Haluan tehdä kanssasi rikoksen” palaa taas voimakkaan runokielen ja eurooppalaisten katujen tunnelmaan. Kuten kolmannessa osassa, runon puhuja ei ole yksin vaan Euroopan kumara olemus koetaan yhdessä ”sinän” kanssa: ”me olemme eksyneet, / eurooppa elävineen ja kuolleineen / pyörii ympärillämme, tämä on jalkojen painama elbe/ – – // asemalla näet vielä koiran / ja olet kateellinen sen yksinäisyydelle, eksyneenä / ei kukaan voi olla yksin, ketään / ei tapaa sattumalta”

Maailman paino

Teos pyrkii ajoittain rakentamaan suurta eurooppalaista kronikkaa pienin keinoin, tiivistämään muutamaan sanaan kokonaisia historioita ja seuraamuksia kuten runossa ”Valitettava nälkä vaunussa kolme, ja mitä ajattelisi sivistyksestä”: ”- – sillä mikään ei ala kreikasta / paitsi eurooppalainen omahyväisyys, / vaikka tulimme ratsain, nyt nousemme jo junaan / haavaiset vatsat tyhjinä, eilen junavaunussa paloi öljylampun häilyvä valo – -” Toisaalta runokokoelma nojaa suurieleisyytensä keskellä arjen kokemuksiin. Tällaista rauhaa etsitään erityisesti kokoelman kuudennessa osassa, jota leimaa eräänlainen kotiinpaluun kaipuu. Kuten runoilijankin kotikaupunki myös runon puhujan koti on Turku, jonka mansardikattoisia taloja hän ikävöi.

Kuudennen osan nimi on ”Maailmanlaajuisia röntgenkuvia”. Se ulottaa tarkkailevan objektiivinsa yhä laajemmin maailmassa vallitseviin ilmiöihin ja yksilöön niiden keskellä ”- – makeispaperit, / avojaloin kävellessä, vetisen maan voi tuntea varpaissaan, muistaa meren / tummia painanteita lapsuuden pihatiellä, ajan rippeet / laskevat tuliaseensa, ihminen on häviämässä oman sotansa / – -” Kuten kirjan nimessä myös läpi kokoelman ”kuolema euroopassa” kirjoitetaan pienillä alkukirjaimilla. Samoin runoissa kuolema häilyy taustalla hiljaisena ja vääjäämättömänä, persoonattomana. Kuolema on enemmän kuin kuolema, se sisältää niin rakkauden, halun, ikävän, tuhon kuin yksinäisyydenkin.

Epilogin runo ”Muistikerrostumia” kerää yhteen kokoelman kerrostumat, joiden moninaisuus jättää lukijan palaamaan yhä uudestaan Hytösen tekstin ääreen. Hytösen runokieli on äärettömän herkkää ja taitavaa sen tarttuessa maailman raskauteen ja iloihin. Vaikka Kuolema euroopassa on hyvin surullinen, se on myös syvä ja voimakas runokokoelma, joka näyttää, miten kokonainen maailman paino tarttuu yksilöön ja miten toisaalta yksilö vaikuttaa ympäröivään maailmaansa. Hytösen esikoinen on pysähdyttävä ja ajankohtainen, herkkä ja voimakas.