Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Shakespearesta Bogartiin

Saara Oranen, 1.11.2007
Ville-Juhani Sutinen: Merkkihenkilön kuolema s., Savukeidas 2007

”There ain‛t no rules around here! We‛re trying to accomplish something!” Ville-Juhani Sutisen neljännessä runokokoelmassa pysäyttää Thomas A. Edisonin sitaatti, joka voisi vapaasti suomennettuna kuulua ”ei täällä ole sääntöjä, täällä yritetään saada jotain aikaiseksi.” Lainaus kiteyttää hyvin kokoelman tunnelman. Merkkihenkilön kuolema kun ei kumarra perinteisen lyriikan sääntöjä tai rakenteita vaan antaa runoilijan sanojen ja assosiaatioden polveilla eteenpäin vapaana virtana. Parhaimmillaan kahleeton kielellinen tulva onnistuu saamaan aikaiseksi jotain uutta ja osuvaa. Valitettavasti sivutuotteena on syntynyt myös paljon turhaa ja väsyttävää tekstiä.

Merkkihenkilön kuolema vie edeltäjiään pidemmälle Sutisen ajatusvirtamaisen ja tahallaan hiomattoman tuntuisen kirjoituksen. Kirjailijan edellisessä kokoelmassa, Merkkihenkilön mahdollisuudessa (Savukeidas, 2005), oli vielä erikseen otsikoituja, yksittäisiä runoja. Nyt sanoja ei ole edes yritetty sovittaa minkäänlaiseen muottiin vaan säkeet rullaavat koko teoksen läpi samanlaisena pysähtymättömänä tekstimattona. Merkkihenkilön kuolema on pikemminkin runoelma kuin kokoelma erillisiä runoja.

Hallittu kaaos

Teos alkaa Jorge Luis Borgesin sitaatilla, jossa Jumala vertaa luomista uneen. Uni on runoelmassa toistuva elementti. Se toimii osuvana vertauskuvana tekstin hallitsemattomuudelle, jossa on kuitenkin myös sattumanvaraista logiikkaa – tai jossa hallitsemattomuus itsessään on tuo logiikka. Järjestyksen ja kaaoksen välinen tasapaino on jatkuvasti läsnä niin kielen kuin tematiikankin tasolla: teksti viljelee tieteellisiä malleja, teorioita ja tarkkoja lukuja, jotka paljastavat absurdiutensa joutuessaan keskelle kielellistä käsittämättömyyttä: ”laajenevan äärellisen / ikäinen avaruus ratkaisee olbersin paradoksin / jos räjähdys kirjapainossa saisi aikaan täydellisen romaanin / jaksollinen järjestelmä hiilivety 1 0.00%.”

Sutinen ei luo nonsense-runoutta termin perinteisessä merkityksessä. Määritelmä kuitenkin sopii runoihin, sillä mitään tolkkua niistä ei äkkiseltään saa; runoelma on kieltä kielen vuoksi. Ohjenuoraa lukijalle ei tarjoa puhujakaan. Teksti muodostuu intertekstuaalisesta sekamelskasta, jossa runojen ”minä” ei tee itseään näkyväksi vaan äänessä tuntuvat olevan yhtä aikaa kaikki ja ei-kukaan.

Moniäänisyydessä voi nähdä kaikuja Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta (Gummerus 1985), joka nousee väkisin mieleen kokoelman nimestä. Suomalaisen postmodernismin klassikko tappoi romaanista perinteisen kertojan, ja vastaavasti Sutisen kokoelmasta on turha etsiä yhtä, samana pysyvää puhujaa. Runoelma on enemmänkin kollaasi sieltä täältä lainattuja kuvia, fraaseja ja assosiaatioita. Runoilijan tai puhujan rooli on lähinnä leikata ja liimata.

Kulttuurinen potpuri

Ylenpalttinen intertekstuaalisuus tuntuu muodostuneen Sutisen tavaramerkiksi. Edellisten kokoelmien tavoin myös Merkkihenkilön kuolema on kuin kulttuuristen kuvien potpuri, joka vilisee lainauksia antiikin tarinoista aina nykypäivän elo- ja sarjakuviin. Tähän tapaan: ”kepler lauleskelee & pelaa krokettia helvetin kovaäänisesti / punaisilla palloilla rituaalisen / valokuvaistumisen humprey bogart -teoreema”.

Kokoelman intertekstuaalisuus on kuitenkin enemmän kuin pelkkään briljeeraukseen tähtääviä irrallisia viittauksia. Runoelmassa koko länsimainen kulttuurikuvasto sulautuu yhdeksi kokonaisuudeksi ja kulttuurinen kierrätys näyttäytyy elinehtona luomisen ja runouden olemassaololle.

Toistuva viittausten kohde on Shakespeare ja säe hänen näytelmästään Myrsky. Tämä sopii kuvaan, sillä Shakespeare jos joku on kulttuurisesti uusiutuva hahmo. Runoelmassa Shakespearen säe toistuu yhä uudelleen ja uudelleen ja tekee näkyväksi historian läpi kulkevan taiteen ja runouden jatkumon. Kulttuurin eri muodot, ilmiöt ja ikonit limittyvät toisiinsa muodostaen maailman, jonka tärkeimmäksi tekijäksi nousee kuva: ”this music crept by me upon the waters/ douglas rainin äänellä laulettuna / don van vlietista ei ole kuvia/ shakespearen kuvat kadonneet paitsi / yhtä kehittymätöntä polaroidia mekaanisen kissan vatsassa / eikä ihminen ole olemassa jos häntä ei näy”

.

Kokoelmassa kuva on kuin leikkauspiste, jossa todeksi kuvittelemamme maailma ja sen toisinta risteävät: ei ole olemassa kielen tai kulttuurin ulkopuolista todellisuutta, on vain luomamme kuva siitä. Myanmarin munkit ja WTC:n iskut välähtelevät tekstissä, mutta tuntemamme reaalimaailma on runoelmassa vain osa tarinoita ja kieltä, sillä ”: todellisuus ei sinänsä ole millään tavoin / kiinnostavaa ainoastaan / sen selitykset ovat”.

Intertekstuaalisessa paljoudessaan Merkkihenkilön kuolema on kiusallisen tietoinen itsestään ja jok‛ikisestä mahdollisesta oppi-isästään. Ehkä siksi se tuntuu aluksi niin luotaantyöntävältä ja raskaalta. Pienen sulattelun jälkeen teksti alkaa kuitenkin avautua: runoelma vaatii lukijalta hengähdystaukoja ja yksittäisten säkeiden välillä risteilimistä. Urakka palkitsee, sillä kokoelmassa on paljon kiinnostavaa. Voi vain toivoa, että Sutisen osaamisen hukuttava sanahelinä jää seuraavalla kerralla editointipöydälle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto