Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

”Goida-goida!”

Jani Saxell, 3.10.2008
Vladimir Sorokin: Pyhän Venäjän palveluksessa. s., Like 2008 Kääntäjä(t): Arvi Perttu

Vladimir Sorokinin (s. 1955) maailma on kaikkea muuta kuin tieteen, tekniikan ja valistusarvojen voittokulkua. Hänen ultrapessimististä ihmis- ja historiakäsitystään luonnehtivat syklisyys ja erilaisten kulttuurikerrostumien samanaikaisuus.

Jättiläismaa on 2020-luvulla eristynyt korkeiden muurien taakse, kansa kantaa ulkomaanpassejaan Punaiselle torille poltettaviksi. Säädyt ja tsaarinvalta on palautettu. Ikonit, kirkkokuorot, ristinmerkit ja julkiset raipparangaistukset sanelevat julkista elämää.

Supermarketit on korvattu kansanpuodeilla. Katukauppiailta saa Kirjakamarin vahvistamaa oikeaoppista luettavaa: venäläisiä klassikkoja ja ortodoksista hartauskirjallisuutta.

High tech palvelee lähinnä kontrollikoneistoa, virastohirviöitä ja uusaatelisten kulutusjuhlintaa. Venäjän voi pitää kuuliaisena myös näennäisesti vapaamielisin elein: laillistetut huumeet, amfetamiini ja kokaiini, ”(…) auttavat kansalaisia työssä ja levossa”.

Uudet opritšnikit pukeutuvat mustiin kauhtanoihin ja kaahaavat kymmenkaistaisilla moottoriteillä. He somistavat autonsa, 1500-luvun esikuviensa tapaan, teurastettujen koirien päillä. Erikoisjoukkojen elämän täyttävät viina, kokaiiniviivat ja raaka väkivalta.

Pirunpolskaa putinismilla

Pyhän Venäjän palveluksessa seuraa opritšnikki Komjagan tavallista arkipäivää. Aamulla hirtetään vapaaherra, raiskataan tämän leski ja toimitetaan jälkikasvu lastenkotiin. Sitten on vuorossa kartanoiden ja maaomaisuuden jakaminen. Päiväohjelmaan kuuluu Kremlin hovijuonitteluja, lentomatkailua Siperiaan, selvänäkijän vastaanotto ja talousjärjestelyjä Kiinan Taivaalliseen Valtakuntaan johtavan moottoritie- ja luotijunaväylän ympärillä. Illalla Pyhä Venäjä palkitsee työn raskaat raatajat: opritšnikat uppoutuvat huumehuuruisissa orgioissa toistensa peräaukkoihin.

On tietysti kyseenalaista, kuinka paljon teoksen juonta kannattaa kritiikissä paljastaa. Sorokin ei juonen äkkikäänteillä tai henkilökuvauksen vivahteikkuudella ratsasta. Uuskeskiaikaisen antiutopian viehätys on muualla.

Tsaari rankaisee liberaaliemigranteille ja dissidenttien teleradioasemille turvapaikan suonutta Eurooppaa. Kaasuhanat väännetään kiinni, Nizzassa asti palellaan. Joten yhtymäkohtia Vladimir Putinin Venäjälle ja päivittäismedian maalaamiin uhkakuviin totisesti piisaa.

Nykyaikaa ruoskivat allegoriset täsmäiskut ovat joskus hyytävän hauskoja, joskus kaukaa hyvän maun tuolta puolen ja useimmiten sekä että. Markiisi de Sorokin ei tyydy tanssimaan pirunpolskaa putinismilla vaan talloo alleen koko venäläisen kulttuurihistorian.

Sädepyssyt, viestikuplat, teleradiot ja lentoemäntien futuristiset univormut ovat neuvostoscifin parodiaa. Välillä ivamukaillaan sivukaupalla bylinoita, eeppisiä runoja, tšastuskoja eli rekilauluja, neuvostoaikaista pioneeri-agitpropia, Fedor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta ja Aleksandr Puškinin säkeitä.

Muinaisvenäläisyydestä kyberpunkkiin

Inkerinsuomalainen kirjailija Arvi Perttu on kotiutunut Lappeenrantaan ja julkaissut Suomessa kolme omaa teosta. Hänen Sorokin-suomennoksensa on kulkevaa ja vauhdikasta kieltä. Läpeensä intertekstuaalisen, kaikella mahdollisella ja mahdottomalla leikittelevän teoksen kääntämisessä on riittänyt haastetta. Sorokinin kielellinen rekisteri ulottuu muinaisvenäläisestä, kansanomaisesta puheenparresta virastokieleen ja kahjoon kyberpunk-scifiin.

Teoksen yhdenpäivänromaanin rakenne ja alkuperäinen nimi Denj opritšnika viittaavat Aleksandr Solženitsynin läpimurtoteokseen Ivan Denisovitšin päivä (Tammi 1963). Toinen keskeinen interteksti on kreivi Aleksei Tolstoin (1817-75) Ruhtinas Serebrjani, romanttinen, Walter Scott -tyylinen ritariromaani Iivana Julman ajoista.

Pertun alaviitteet ja jälkisanat taustoittavat Sorokinin sivaltelua. Suomentaja myöntää nostaneensa kädet pystyyn venäläisen nykykulttuurin suhteen. Kaikkien sanaleikkien selvittely olisi vaatinut tuekseen monisivuisen esseen.

Toimitus- ja oikolukuvaiheessa olisi kaivattu hieman enemmän huolellisuutta. Eris- ja virastonnimien kirjoitusasu elää matkan varrella.

Ja nimiä riittää. Otetaan esimerkiksi kreivi Andrei Vladimirovitš Urusovin, tsaarin irstailevan ja epäsuosioon ajautuvan vävyn, ansioluettelo: ”(…) oikeusopin professori, Venäjän Tiedeakatemian varsinainen jäsen, Tiedeviraston kunniapuheenjohtaja, Venäläisen hevosseuran puheenjohtaja, Ilmailun edistämisen seuran puheenjohtaja, Venäläisen nyrkkitappelun seuran puheenjohtaja, Itäisen rahaviraston puheenjohtajan apulainen, Eteläsataman pääomistaja, Izmailovon ja Donskoin kauppatorien omistaja, Moskovan urakoitsija –rakennusyhtiön omistaja, Moskovan tiiliskivi –yhtiön omistaja, Läntisen rautatien osakas.”.

Nikolai Gogol on onnistuneesti telesiirretty 2020-luvulle. Selviksi käyvät niin tsaristis-byrokraattinen, tittelinkipeä pöyhkeys kuin suurpääoman lonkerot.

Nihilistinen moraliteetti

Onko Pyhän Venäjän palveluksessa hyvä romaani? Riippuu siitä, mitä siltä hakee. Aiemmat, Orient Expressin julkaisemat Sorokin-suomennokset Jono (1990) ja Marinan kolmaskymmenes rakkaus (1992) ovat antiromaaneja, tahallisia yrityksiä uuvuttaa lukija äänten ja sitaattien kakofoniaan. Opritšnikin päivä tulee tiiviydessään lähemmäksi perinteistä juoniromaania.

Sorokinin, Viktor Pelevinin ja Viktor Jerofejevin teokset ovat palaneet Putin-nuorten kirjarovioilla. Moraalinvartijat ovat syyttäneet nykykirjailijoita epäisänmaallisuudesta ja pornografiasta.

Jukka Mallinen nostaa esseekokoelmassaan Varastettua ilmaa (Savukeidas 2008) Sorokinin huutavan ääneksi turvallisuuspalvelujen imperiumin korvessa. Antiutooppiset lähitulevaisuusnäyt eivät ole Venäjän nykykirjallisuudessa harvinaisia. Kreml-, FSB- ja Gazprom-vetoista, uusautoritaarista politiikkaa ei uskalleta lähestyä ilman scifin ja fantasian verhoa. Sorokin kuitenkin vie yhteiskuntakritiikkinsä pisimmälle.

Kirjailija on 1970-80-lukujen neuvostoundergroundin lapsi. Edeltävä kirjailijapolvi, 1960-lukulaiset ”Suojasään lapset”, jaksoi uskoa yhteiskunnan rauhanomaiseen demokratisointiin. Sorokin ja kumppanit on tuomittu karkeiksi nihilisteiksi.

Uudelle vuosituhannelle tultaessa 1960-lukulaiset ovat kuluttaneet voimansa loppuun taistelussa ensin neuvostovaltaa, sitten rosvokapitalismia vastaan. On ”karkeiden nihilistien” vuoro kirjoittaa osallistuvia kriittisiä romaaneja.

Vain 208-sivuiseeen kirjaan on ahdettu niin paljon venäläisyyttä, että perässä on pysymistä. Kertooko teos yksinomaan itänaapuristamme? Mielestäni ei. Jos muuttujat muutetaan, kyse voisi olla Latinalaisen Amerikan kuolemanpartioista, naisten epäsiveellisyyttä vahtaavista islamisteista – tai mistä tahansa eliittikaartista, jonka uskonvarmuus yhdistyy omanvoitontavoitteluun.

Sorokin katsoo ihmistä – eikä pidä näkemästään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto