Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hänen olivat käärmeet

Matti Lundberg, 16.8.2002
Vonda N. McIntyre: Unikäärme s., Like 2002 Kääntäjä(t): Paula Merjamaa

Vuonna 1978 ilmestynyt Unikäärme on kiehtovasti kirjoitettu kertomus erilaisten ihmisyhteisöjen vaiheista jossakin etäisessä tulevaisuudessa. Ydinsota on pyyhkäissyt maapallon ylitse, ja olot ovat muuttuneet ainakin pinnalta katsoen. Näyttämö vaikuttaa hyvinkin uskottavalta: voisi se noinkin olla. Sillä ei ole kovin oleellista merkitystä, mihin aikaan tai paikkaan tapahtumat sijoittuvat. Keskeisintä on kirjailijan oivaltava näkemys ihmisluonnon muuttumattomuudesta. Aina on ollut ja tulee olemaan etuoikeutettuja ja alistettuja, jaloja luonteita ja alhaisia, neuvokkaita selviytyjiä sekä onnettomia tunareita. Vaikka Vonda McIntyren kerronta on vähäeleistä, se ei laimenna monitasoisen tarinan vetovoimaa. Unikäärme tunnustetaan jo yhdeksi scifin klassikoista.

Kirjan alku vaikuttaa kliseiseltä. Päähenkilönä on lumoava nainen, Käärmeeksi kutsuttu. Hän on parantaja, ja hän kuljettaa laukussaan kolmea käärmettä, joista yksi on unikäärme. Unikäärmeen avulla ihmisellä on mahdollisuus voittaa kuolemanpelkonsa. Ollaan tarkemmin määrittelemättömällä aavikolla. Nomadikansa on tuonut kasvaimeen sairastuneen lapsen parantajan autettavaksi. Nämä ihmiset ovat taikauskoisia eivätkä turvaudu vieraan apuun ennen kuin viimeisessä hädässä. Lukemisen tässä vaiheessa alkoi tuntua jotenkin tutulta, ja arvelin tarttuneeni johonkin Dyynistä kloonattuun jatko-osaan. Epäilykset hälvenivät muutaman sivun jälkeen, ja pian vakuutuin, että Unikäärmeestä saattaisi sukeutua varsin kelpo tuttavuus.

McIntyren kertojankyvyt paljastuvat nopeasti, ja tapahtumien kulku imaisee mukaansa. Vuonna 1975 esikoisteoksensa julkaissut McIntyre tuntee scifin lajityyppinä läpikotaisin, ja Frank Herbertin Dyyni-trilogian vaikutus Unikäärmeeseen on vain paras hyväksyä. Kovin syvältä ei tarvitse raaputtaa, kun vastaan tulee muistumia myös fantasiakirjallisuusta. Tämä ei kuitenkaan vähennä McIntyren teoksen omintakeisuutta. Vuosina 1981-87 hän kirjoitti viisi Star Trekin episodia, joita on kiitelty sarjan parhaimmistoon lukeutuviksi.

McIntyren kirjaa voisi luonnehtia ’medisiinisen’ scifin edustajaksi; osa uskottavuudesta perustuu lääketieteen historiaan. Kirjailija on taitava parannuskeinojen kuvaajana. Päähenkilön parantajan taidot perustuvat käärmeiden avulla tuotettuun rokotteeseen. Parantavalla seerumilla kyllästetyn kobran isku sairaan lapsen kasvaimeen on yllättävä mutta ei niinkään mahdoton ratkaisu. Kun Edward Jenner rokotti ensimmäisiä ihmisiä isorokkoa vastaan pari sataa vuotta sitten, jopa julkinen sana leikitteli taikauskoisilla ajatuksilla ja kuvasi rokotettujen ihmisten muuttumista sioiksi. Samantapaisia tuntemuksia on aavikon asukkailla, ja pelkonsa vallassa he tappavat parantajan vihreän unikäärmeen. Uuden unikäärmeen löytämisestä tulee Käärmeelle elämän päämäärä. Kyseessä on ennen kaikkea ammattiylpeys ja edellytys parantajan ammatin jatkamiseksi, mikä ei ilman unikäärmettä ole mahdollista. Yhtä hyvin vaellukselleen lähtevän Käärmeen voi nähdä etsivän paitsi uutta unikäärmettä myös itseään.

Aavikkoihmisten joukossa on eräs mies, Arevin, joka paitsi huomaa parantajan taidot, myös kiintyy tähän. Käärme vastaa Arevinin tunteisiin. Vaikka Käärme onkin mahtava parantaja, voimakastahtoinen ja itsenäinen nainen, ei hänkään ole omien emootioidensa hallitsija. Arevin seuraa Käärmettä myöhemmin osin velvollisuudentunnosta mutta ennen kaikkea rakkaudesta.

Matkallaan Käärme kohtaa ihmisiä, joille kohtalon oikukas käsi on antanut monenlaista taakkaa kannettavaksi. Selkärankansa murtanut Jesse pyytää parantajalta viimeistä palvelusta. Käärme ei kieltäydy avustamaan eutanasiassa, sillä parantajan tehtävänä on auttaa paitsi sairaita myös niitä, joilla ei enää toivoa ole. Eräässä kaupungissa Käärme kohtaa kauniin Gabrielin, jonka kanssa hän haluaa seksiä. Gabriel ei sitä tahtoisi, vaikka hehkeä Käärme häntä maanittelee. Gabrielin biohallinta ei ole kunnossa, ja tämä onneton on siittänyt alaikäiselle tytölle lapsen tuhoisin seurauksin. Yksi maailmanloppu ei näytä ratkaisseen uudenkaan ihmissukupolven seksiongelmia. Lähtiessään kohti salaperäistä Keskusta Käärme ottaa mukaansa Melissan, pienen pelästyneen tytön, jonka kasvot tulipalo on tuhonnut. Tarinan edetessä Melissan riutunut hahmo melkeinpä varastaa päähenkilön roolin.

Seikkailullinen elementti kirjassa syntyy unikäärmeen etsimisestä. Etsintä on paitsi vaikeaa myös vaarallista. Eräs ’hullu’ tuntuu tavoittelevan unikäärmettä ja on valmis vaikka tappamaan saadakseen haluamansa. Ajan mittaan selviää, että on ihmisiä, jotka antavat unikäärmeiden purra itseään vaipuakseen euforiseen tilaan. Hullu tavoittelee unikäärmettä kiihtymyksellä, joka tuo mieleen sormusta himoitsevan Klonkun Tolkienin sormus-trilogiasta tai Rohtoa havittelevat klaanit Dyynissä. Ihmisten viehtymys huumeisiin taitaa olla ikiaikaista. Unikäärmeen viehätys perustuu McIntyren taitoon limittää erilaisia kertomustasoja toisiinsa. On makuasia, pitääkö Unikäärmettä vaelluskertomuksen hahmoon puettuna rakkaustarinana vai seikkailukertomuksena, jonka edetessä voi seurata päähenkilöiden kehittymistä.

Loppua kohti McIntyren ote rupeaa herpaantumaan, eikä lukijaa palkita kovinkaan omaperäisellä ratkaisulla. Hollywoodin tuottajia happy end saattaisi miellyttää, mutta muuten upeaa teosta se latistaa. Olisiko kirjailijalla ollut kenties mielessä jatko-osa? Kaikilla merkittävimmillä tieteiskirjallisuuden palkinnoilla, Hugolla, Nebulalla ja Locuksella, voideltu teos on käännetty 14 kielelle. Suomalainen Paula Merjamaan käännös on vallan erinomainen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto