Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Luihin ja ytimiin

Hannele Puhtimäki, 23.11.2020
Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa 304 s., Gummerus 2020

Otsikon sananparsi kuvaa paitsi Wilhelmiina Palosen esikoisromaanin 206 pientä osaa tarinaa, teemaa ja motiiveja, myös sitä, miten se minuun lukijana vaikutti. Teos ei mene pelkästään ihon alle, vaan paljon syvemmälle, asioihin ja tunteisiin, joita yrittää ehkä itseltäänkin piilottaa. Jollain tavoin Palonen luo ensi sivuista lähtien kirjaan vahvan surullisen tunnelman.

Romaanissa tapahtumia seurataan kolmesta näkökulmasta ja kahdella aikatasolla. 1920-luvulla lukiolainen Helli kokee ensirakastumisen, kun taas 2000-luvulla 15-vuotias Alvar elää melko yksinäistä elämää yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Kolmas näkökulma on ainoan minäkertojan, salaperäisen luurangon, jonka kytkös kahden aikatason välillä lopulta alkaa selvitä.

 

Tällainen tyttö

Helli on vakavaraisen perheen viimeistä lukiovuottaan käyvä tytär. Hänellä on sisimmässään kipeä ratkeama, joka on aiheutunut velipuolen, Johanin, väkivaltaisesta kuolemasta kuusi vuotta aiemmin vuoden 1918 tapahtumien jälkeen. Asiasta ei perheessä puhuta lainkaan.

Huonon näkönsä takia Helli tarvitsee silmälasit ja tapaa optikkoliikkeessä Hugon, johon ihastuu. Hellille tunne on uusi mutta toisaalta tuttu.

Se oli ollut kaikki ihan tavallista, mutta sen jälkeen oli kuin joku olisi leikellyt liikkeessä käynnin pieniksi palasiksi ja pudottanut ne hänen päähänsä ja siitä lähtien kaikki oli helissyt siellä koko ajan.
Samaan aikaan tuntui siltä, kuin hän olisi imeskellyt jääpalaa ja ollut kolmetoista. Tai kymmenen. Tai paljon vieläkin pienempi. Ja olisi koko ajan pitänyt muistaa pitää suunsa kiinni, koska sisällä oli jääpala, joka oli sulanut jo ihan ohueksi ja oli kylmän veden keskellä liukas ja pieni, niin että se lipeäisi helposti ulos, jos vain avaisi suun. Helposti, niin kuin lyhyt nimi lipeää. 
(s. 45-46)

Myöhemmin he tapaavat sattumalta ja alkavat seurustella. Kun Helli huomaa odottavansa lasta, Hugon vastaus on karu. Sen mukaisesti Helli kuitenkin toimii, vaikka yhteydenpito loppuu siihen. Hellillä ei ole monia vaihtoehtoja, 1920-lukua kun eletään, ja hänen tekonsa seuraukset ovat selkeät. Vankilaelämä on Hellille hiljaista painajaista, mutta hänestä kasvaa vahva nainen, joka uskaltaa tehdä itsenäisen ratkaisun oman elämänsä ja kehonsa suhteen. Elämää voi jatkaa yllättävilläkin tavoilla.

Lukeminen herättää vahvoja tunteita. Suru on niin voimakas, että on hengähdettävä välillä, ja toisinaan on lähes pakotettava itsensä jatkamaan lukemista.

Poika varjoisalta kujalta

Alvarilla on niin ikään säröjä perhesuhteissa. Hän on elänyt oikeastaan koko elämänsä kahdestaan äitinsä kanssa, sillä isällä on ollut toinen elämä ja toinen perhe. Isä on pitänyt poikaansa yhteyttä hyvin satunnaisesti ja harvakseltaan.

Kerran Alvar löytää opetusluurangon koulun varastosta. Yllättäen he pystyvät puhumaan keskenään. Luuranko seuraa poikaa tämän kotiin ja jää sinne. Luuranko ryhtyy omista salaperäisistä syistään pitämään huolta Alvarista, käy kaupassa ja laittaa ruokaa, mitä Alvar ei suinkaan aina arvosta.

Minä aloin huolehtia pojasta. Ensin opettelin, mistä se pitimuroista (ei riisimuroja, ei liikaa maitoa), kokonaisista huoneista täynnä hiljaisuutta, karvaasta kahvista, kosketuksesta (tarkkaan rajattu alue niskassa), tuskaisen hitaasti rakentuvasta luottamuksesta, pyramidin kaltaisesta, ja sokerista. Nämä tiedot minä painoin yhden kerrallaan mieleeni ja järjestelin niitä siellä niin kuin lääketabletteja, vieheitä tai vaihtoteriä. (s. 73)

Iltaisin luuranko kertoo Alvarille hätkähdyttäviä, hyytävän karuja tarinoita, jotka surettavat ja kauhistuttavat Alvaria, eikä tämä aina pysty kuuntelemaan loppuun saakka.

Alvarin ja luurangon suhde on ristiriitainen, välillä he kiukuttelevat ja ilkeilevät toisilleen, välillä taas suhtautuvat toisiinsa myötätuntoisesti ja lempeästi. Tapahtumien edetessä suhde muuttuu. On kuin luuranko olisi Alvarin pimeä puoli. Pimeys siirtyy vähitellen yhä enemmän pojasta luurankoon, kunnes tämä on valmis tuhoutumaan.

Palosen teos ei päästä lukijaa helpolla, ei ajattelun eikä tunteiden osalta. Mitään ei kerrota suoraan, vaan lukijan on tehtävä päätelmiä pienten vihjeiden ja tekstin aukkojen pohjalta. Lukeminen herättää vahvoja tunteita. Suru on niin voimakas, että on hengähdettävä välillä, ja toisinaan on lähes pakotettava itsensä jatkamaan lukemista. Kirjan rakenne suurelta osin lyhyine lukuineen ja lukujen väliin jäävine tyhjine sivuineen helpottaa lukemisen rankkuutta. Ajatukset ja tunteet saa rauhoittaa hetkeksi.

 

Kielen ja kuoleman kauniit kuvat

Tarinallisen rankkuuden vastapuolena on uskomattoman kaunis kieli. Palonen käyttää eri tunteita kuvatessaan toistuvasti fyysisiä, biologisia ja aistimuksellisia kielikuvia, jotka ovat hyvin tuoreita ja osuvia. Helli kuvaa perheen suhtautumista velipuolen kuolemaan:

Klop klop, velipuoli, josta oltiin niin hiljaa, että heidän kielensä olivat kuivuneet suihin pieniksi ja pehmeiksi niin kuin pyöreät sienet, jotka painuivat syksyllä kasaan ja muuttuivat harmaiksi. Kun niitä tönäisi saappaan kärjellä, ne hajosivat ja niistä pölähti sisukset ulos mustana tomuna. (s. 47)

Yksi kirjan kauneimpia kohtia on isän ja pojan yhteinen hetki isän sairasvuoteella. Isä saa kerrottua vielä tärkeimmän asian: ”Tiedätkö sinä, kuinka hieno poika olet” (s. 256). Tämän jälkeen Palonen kuvaa pojan ajattelua:
Aika oli loppumassa, hän ajatteli. Ajatus tuntui lääkemäiseltä maulta suussa. Etäisesti tutulta, mutta nyt hän maistoi sen ensi kertaa kunnolla.
Isä raotti silmiään. Se katsoi niin kuin ei olisi ollenkaan tunnistanut, mutta melkein heti rypyt otsalla
silisivät.
He katsoivat hetken toisiaan, ja isän silmissä oli sumeutta, josta ei tiennyt oliko se unta, morfiinia, surua vai kuolemaa.
– Älä itke, isä sanoi.
Se kuulosti melkein pelästyneeltä. 
(s. 258)

Palonen on taitava kielellisten tehokeinojen käyttäjä. Toistoa hän käyttää vahvoja tunteita herättäen: kun luen eräässäkin kohdassa vajaan sivun mittaisia perättäisiä lukuja, huudan mielessäni vuoroin: ”ei!” ja ”Luojan kiitos!”

Luuranko pohtii tehtävänsä lopputulosta:

Aika paljon, minä ajattelin. Kyllin, minä ajattelin seuraavaksi ja hämmästyin itsekin, hetkeksi ihan kokonaan.
Ammattimainen loppusiivous, loiskauksia viemärinavaajasta. Sen verran voimia riitti. Hinkkasin, vahingossa vähän naarmutinkin, ja pesin pois pinttynyttä likaa, kaunaa ja lohduttomuutta. En kaikkea, silti aika lailla. 
(s. 300)

206 pientä osaa on kirja menetyksistä, surusta ja kuolemasta, mutta se ei ole lohduton kirja. Menetysten jälkeen seuraa aina jotain uutta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto