Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vanhurskas kansakuntien joukossa

Jani Saxell, 9.2.2011
Yannick Haenel: Jan Karski s., Like 2010 Kääntäjä(t): Kirsi Kinnunen

Olin Puolassa 1. syyskuuta 2009, kun tuli kuluneeksi 70 vuotta toisen maailmansodan syttymisestä. Krakovan vanhassa kaupungissa oli konsertti, jumalanpalveluksia ja kynttiläkulkueita. Muistettiin Solidaarisuus-ammattiliittoa ja Armia Krajowaa, Puolan ”kotiarmeijaa”. Maanalainen armeija taisteli Adolf Hitleriä vastaan mutta sai sodan jälkeen vastaansa toisen viiksidiktaattorin: Josif Stalin katsoi, että AK voisi haitata Puolan liittämistä Neuvostoliiton valtapiiriin.

Kun sota syttyy, Jan Karski (1914-2000) on huoleton 25-vuotias, diplomaatiksi tähtäävä opiskelija. Puolan armeija tekee hänestä ratsuväen aliupseerin. Intohimoinen ratsastaja Karski näkee liikekannallepanossa mahdollisuuden sotilasparaatien pitämiseen. Hän pitää tovereineen Hitleriä ”naurettavana pikku fanaatikkona”.

Toisin käy. Puolan lentokoneet tuhotaan kiitoradoilleen, kaupungit jäävät sotilassaappaan alle. Pakolaiset ja eksyneet sotilaat täyttävät tiet, ympärillä on ”valtavia Blitzkriegin autioittamia lakeuksia”. Vastaan tulee Puna-armeija, joka on Molotov-Ribbentropin sopimuksen nojalla miehittänyt Itä-Puolan.

Neuvostojoukkojen vankina Karski tekeytyy rivisotilaaksi ja välttää täpärästi Katynin metsän. Vankeinvaihdossa saksalaisille päätyvä Karski pakenee ja liittyy vastarintaliikkeeseen, ”salaisen, maanalaisen valtion” riveihin. Hänestä tulee nimeä, papereita ja olinpaikkaa sujuvasti vaihtava kuriiri.

Hirmuteoista kerrotaan lakonisin lauseparsin.

Karski luulee nähneenä jo pahimman: saksalaismiehittäjien toimeenpaneman siviilien nälkiinnyttämisen ja puolalaiskoulujen sulkemisen. Jokaista vastarintamiesten surmaamaa saksalaisupseeria kohti teloitetaan sata siviiliä.

Sitten Karski tutustuu juutalaisten kohtaloon Varsovan getossa ja Izbica Lubelskan kuolemanleirillä. Hän saa tehtäväkseen kertoa näkemästään Puolan pakolaishallitukselle Lontoossa, liittoutuneiden johtajille, länsimaiselle lehdistölle ja älymystölle: kolkuttaa maailman kyseenlaista omatuntoa.

Salaisen valtion kuriirina

Ranskalaisen kirjailijan ja toimittajan Yannick Haenelin (s. 1967) viides romaani kertoo Karskin surullisen ja uskomattoman tarinan vuoroin sisältä ja ulkoa, näkökulmia ja aikatasoja vaihtaen, kokeellisesti ja kunnianhimoisesti.

Kirjan alkuosan tyylilaji muistuttaa puolalaisia dokumenttiromaanin taitajia: niin ikään toisesta maailmansodasta kirjoittavaa Hanna Krallia (s. 1935), diktatuurien raunioilla Venäjällä, Afrikassa ja Lähi-idässä reissannutta Ryszard Kapuścińskia (1932-2007) ja Bosnian etnisten puhdistusten kartoittaja Wojciech Tochmania (s. 1969).

Hirmuteoista kerrotaan lakonisin lauseparsin, yletöntä maalailua tai mässäilyä välttäen. Haenelin 189-sivuinen teos kertoo pienin elein sellaista, mihin joltakulta kuluisi tiiliskiviromaani.

Vastarintaliikkeen koodinimet syanidikapseleille ovat Virtuti Militari –mitali tai urheuden risti. Niitä pyydetään, jos on jouduttu Gestapon vangeiksi. Mikrofilmit kulkevat partahöylien varsissa.

Varsovan geton kaduilla makaa alastomia ruumiita: hautaaminen maksaa, puutteesta ja nälästä kärsivät omaiset keräävät vaatteet talteen.

Karski näkee myös kaksi pyöreäkasvoista Hitler-nuorta päiväkävelyllä. Toinen vetää taskustaan pistoolin ja ampuu summamutikassa valikoituneen siviilin. Hänen toverinsa onnittelee nuorta sankaria hyvästä laukauksesta.

Salaisen valtion kuriiri Karskin tie vie hiihtäen Tatravuorten yli Puolasta Slovakiaan, polkupyörällä Ranskasta Espanjaan, jalkapatikalla Pyreneiden halki. Lopulta hän pääsee kalastusveneen pohjalla brittien hallitsemaan Gibraltariin – ja pommikoneen kyydissä Lontooseen.

Siellä hänen vaikeutensa vasta alkavat.

Faktan ja fiktion rajoilla

Kaksi kolmannesta Haenelin kirjasta nojaa tunnettuihin lähteisiin, kuten Claude Lanzmannin yhdeksäntuntiseen dokumenttielokuvaan Shoah (1985) ja Karskin omaan muistelmateokseen Courier from Poland: The Story of a Secret State (1944). Tuloksena on puhuttelevaa, faktan ja fiktion rajoja koettelevaa proosaa.

Toisaalta lähdemateriaali ei ole aina kaikkein luontevimmin purkautunut kirjallisuudeksi, ja historiallisten tapahtumien luetteloinnin makua on mukana. Olkoonkin, että Karskin kaltaisen elävän todistajan luonteenlaatuun lienee kuulunut nimien, vuosilukujen ja uhrilukujen tunnontarkka mieleen painaminen.

Ulkovallat päättivät jälleen Puolan kohtalosta.

Sitten näkökulma vaihtuu kolmannesta ensimmäiseen persoonaan ja tyylilaji tajunnanvirraksi, houreiseksi sielunripiksi. Juuri tämä jakso on herättänyt metakkaa ja syytöksiä ”historian väärentämisestä”. Toisaalta aiemminkin ristivetoa herättäneen, Ligne de risque –lehden perustajajäsen Haenelin kirjallisista kyvyistä on vakuututtu: Jan Karski voitti Prix du roman Fnac- ja Prix Interallié -palkinnot.

Haenelin mukaan Puolan pakolaishallitus luki Karskin muistelmien tekstin etukäteen ja painosti tämän sensuroimaan tekstistään turhautumisen, desilluusion ja epätoivon. Ulkovallat päättivät jälleen Puolan kohtalosta. Niitä ei ollut varaa suututtaa.

Romaanihenkilö Karskin Lontoon-päivät marras-joulukuussa 1942 ovat näännyttävää tapaamisten, haastattelujen ja lehdistötilaisuuksien sarjaa. Hän saa ymmärrystä kulttuurihenkilöiltä, kuten H. G. Wellsiltä ja Arthur Koestleriltä. Virallinen, Winston Churchillin Englanti on huomattavasti varautuneempi. Tietoja teollisesta joukkotuhosta ei uskota, haluta uskoa. Kaukaisen Puolan painoarvo on sittenkin vähäinen sotaan liittyvien talousmekanismien ja logististen ponnistelujen rinnalla.

Sama toistuu heinäkuussa 1943 Washingtonissa, presidentti Franklin Delano Rooseveltin puheilla. Karskia kehutaan ja kiitellään – eikä tehdä mitään. Juutalaisten pelastusoperaatio voisi sekoittaa sotaponnistuksia, vaalit lähestyvät eikä kukaan ole innostunut ottamaan vastaan satojatuhansia pakolaisia.

Ja millä ne juutalaiset edes saataisiin Euroopasta? Kyllin päättäväisellä pommituskampanjalla, joka pakottaisi Hitlerin karkottamaan heidät – vai rahalla? Romania ottaa Stalingradin jälkeen etäisyyttä kolmannesta valtakunnasta. Se tarjoaa omia juutalaisiaan lännelle, 50 dollarilla per henki. Kaupat jäävät tekemättä.

Iso syy lännen penseyteen paljastuu Karskille vähitellen. Teheranin konferenssissa 1943 on alustavasti sovittu maista, jotka jäisivät Neuvostoliiton valtapiiriin. Syksyllä 1944 Varsovan kansannousun kapinalliset ja 200 000 siviiliä teurastetaan. Puna-armeija seuraa tapahtumia Veiksel-joen vastarannalta – ja miehittää tammikuussa 1945 rauniokaupungin. Länsivallat eivät halua astua liittolaisensa Stalinin varpaille.

Kun Saksa on antautunut, Puolan vastarintaliike kyyditetään leireille, jotka on juuri vapautettu juutalaisista.

Karski seuraa tätä kaikkea epäuskoisena. Hän on itse täpärästi välttynyt niskalaukaukselta Katynissa. Siellä teloitettiin keväällä 1940 kaksikymmentätuhatta puolalaista upseeria ja älymystön edustajaa, siis ennaltaehkäistiin Puolan tulevaisuus elinkelpoisena valtiona.

Roosevelt määrää kiusallisen raportin tuhottavaksi.

Kulman takana häämöttävän kylmän sodan valossa Karskin kohtalossa on synkkää ironiaa. Hän kiertää Yhdysvaltoja puhumassa kirjastaan, juuri päättyneestä juutalaisten joukkotuhosta ja Puolan muuttumisesta neuvostovankilaksi.

OSS:n, CIA:n edeltäjän, virkailija vahtii, etteivät puheet mene liian neuvostovastaisiksi. Presidentti Roosevelt lähettää edustajansa ottamaan selvää, mitä Katynissa oikein tapahtui. Raportissa päätellään, että Stalin oli joukkomurhan takana, se vain lavastettiin natsien tekemäksi. Roosevelt määrää kiusallisen raportin tuhottavaksi.

Maanpaon alkukirjaimet

New Yorkissa Karski kokee musertuvansa ”amerikkalaisen demokratian monumentaalisen järkähtämättömyyden”, Vapaudenpatsaan, pilvenpiirtäjien ja Brooklynin sillan jalkoihin. Häntä pidetään pakkomielteisenä sekopäänä, joka pilaa keskustelukumppaniensa ruokahalun. Jopa amerikanpuolalaiset kehottavat häntä kääntämään sivua.

Uutta maailmanjärjestystä rakennetaan valtiollisille valheille: Hiroshimalle ja Nagasakille, Stalinille Uuden Uljaan Itä-Euroopan rakentajana. Nűrnbergin oikeudenkäynnin osoittavat natsit syyllisiksi ja vapauttavat muun ihmiskunnan vastuusta.

Haenel kuvaa kouraisevasti ihmistä, joka kokee joutuneensa neuvostojoukkojen ja natsien jälkeen salakavalan amerikkalaisen väkivallan uhriksi: ”Pehmeän upottavaan väkivaltaan, joka oli tehty sohvista, pöytää koristavista maljoista, haukotuksista.”

Karskin muistelmiin perustuva Hollywood-elokuvahanke kariutuu. Siitä kun puuttuu kunnon rakkaustarina – eikä todistamisen taakkansa ajama mies suostu sellaista sepittämään.

Lauseet ovat tummaa proosarunoa, kauneudessaan ja lohduttomuudessaan sakraaleja ilman Jumalaa.

Karski valvoo yöt, pitää pitkiä istuntoja haamujensa kanssa ja uskoo, että teloitettujen nimien ääneen lausuminen on tapa suojata heitä kuoleman voitolta. Päivisin riivattu viestinviejä torkkuu Broadwayn elokuvateattereissa – ja ajautuu mykkyyteen, mielen järkkymiseen, kohti kurjalistoa.

Mutta Jan Karski on myös kirja henkilökohtaisesta lunastuksesta, henkiinjäämisestä inhimillisen mittakaavan ylittävän surutyön jälkeen. Lauseet, joilla Haenel Karskin mielenliikkeitä kuvaa, ovat tummaa proosarunoa, kauneudessaan ja lohduttomuudessaan sakraaleja ilman Jumalaa.

”Arvoitukset, joiden armoilla olen viettänyt nämä vuodet, jatkavat olemassaoloaan ilman minua, ehkä ilman ketään (…) on epäilemättä mahdotonta tehdä surutyötä kansanmurhasta, aivan kuten toisella tasolla on mahdotonta tehdä surutyötä Jumalasta tai Hänen poissaolostaan.”

Jos olisin niitä barbaareja, jotka tekevät alleviivauksia kirjoihin, Jan Karskin runollinen loppupuoli ei kynänjäljiltä säästyisi. Tie ulos mykkyydestäkin löytyy. Karski samastuu Franz Kafkan teoksiin ja huomaa kantavansa samoja ”maanpaon alkukirjaimia” kuin Joseph K. Hän käy Keskuspuiston laidalla, Frick Collectionissa ihastelemassa Rembrandtin maalausta Puolalainen ratsumies. Sen aristokraattinen hymy henkii kuninkuutta, ”(…) jolla ei ole maata eikä valtaa mutta joka tekee ihmisestä vapaan.”

Jaloilleen päästyään Karski tekee pitkän päivätyön Georgetownin yliopistossa Itä-Euroopan tuntijana ja suurvaltapolitiikan kriitikkona George Orwellin ja Albert Camus̉n hengessä. Viisikymppisenä hän rakastuu tulevaan vaimoonsa, tanssija Pola Nirenskaan. Hänen koko perheensä on tuhoutunut holokaustissa.

Jälleen Haenelin teksti taipuu eksistentialismiksi ja proosarunoksi:

”Polan yksinäisyys vetosi minuun, se, miten yksinäisyys puhui hänessä. Vain yksinäisyys on rakkauden arvoista, ja kun rakastaa toista ihmistä, rakkaus kohdistuu siihen, mikä hänessä on kaikkein yksinäisintä. Katsellessani tuona iltana naista, joka uhmasi ihmisen kaikkien liikkeiden alla avautuvaa kuilua, minä ymmärsin, että vain rakkaus voi pitää puolensa sitä kuilua vastaan, koska rakkaus ei nimenomaan voi olla muuta kuin kuilu.”

”Katolinen juutalainen” Karski nimitettiin vuonna 1982 Vanhurskaaksi kansakuntien joukossa. Alkuaan teologisella käsitteellä on viitattu oikeamielisiin ei-juutalaisiin. Toisen maailmansodan jälkeen Israelissa on julistettu Vanhurskaiksi erityisesti niitä, jotka pelastivat juutalaisia natsien vainoilta. Tunnetuimpiin heistä kuuluu, osin kiitos Steven Spielbergin elokuvan, Oskar Schindler.

Haenelin kirja on analyysi suurvaltapolitiikan raadollisuudesta, pönötyksestä vapaa kunnianosoitus Karskille ja Puolan vastarintaliikkeelle. Ranskassa suosittua kirjaa ei ole meillä juuri noteerattu. Mutta onhan aikamme jankarskeillakin, Slavenka Drakulićilla ja Anna Politkovskajalla, ollut edessä kivinen tie. Usein heitä on uskottu vasta, kun on liian myöhäistä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto