Kultapoika, smaragdityttö

Keltainen kirjasto jatkaa kunnioitettavaa perinnettä esittelemällä suomalaisille lukijoille uuden kirjailijanimen. Kultapoika, smaragdityttö (Gold Boy, Emerald Girl) on ensimmäinen suomennettu teos kiinalais-amerikkalaiselta, englanniksi kirjoittavalta naiskirjailijalta nimeltä Yiyun Li, jonka tuotantoa on koko lyhyen kirjailijauran aikana kiitelty ja palkittu Yhdysvalloissa. Kyseessä on kirjailijan toinen novellikokoelma, joka julkaistiin alkukielellä vuonna 2010.

Lukuun ottamatta ensimmäistä novellia, ”Ystävällisyys”, joka vie kolmanneksen kokoelman sivumäärästä, Li suosii varsin lyhyttä mittaa. Tyyli on melko perinteistä ja kerronnaltaan konstailematonta realismia. Henkilöt kuitenkin vaihtelevat huomattavan paljon: joukossa on vanhoja opettajia ja professoreita, kaupanpitäjiä, eläkeläisrouvia, nuoria opiskelijoita ja hylättyjä lapsia. On suurkaupunkien kasvatteja, esikaupunkilaisia ja maaseudun asukkaita. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi tietoisesti valinnut mahdollisimman laajan ja edustavan joukon kiinalaisia.

Novelleissa palataan kauas kertojan tai päähenkilöiden menneisyyteen. Lähes jokainen novelli hyödyntää ajallisesti hyppivää rakennetta, jossa lukijalle annetaan alussa jonkinlainen luonnos, kuin merkittäviä aukkoja sisältävä palapeli tai puoliväliin tehty piirros – vähitellen sitä täytetään uusilla, myös kokonaiskuvaa uudistavilla yksityiskohdilla. Näkökulmaa vaihdetaan usein henkilöstä toiseen. Joissain kertomuksissa on koomisia piirteitä, mutta pohjasävy säilyy vakavana.

Novelleissa palataan kauas kertojan tai päähenkilöiden menneisyyteen.

Esimerkiksi ”Vankila” kertoo kohdunvuokrauksesta ja siihen liittyvistä valta-asetelmista: varakas aviopari, joka on menettänyt tyttärensä onnettomuudessa, maksaa köyhälle maalaistytölle saadakseen uuden lapsen. Raskauden kehittymistä, odotuksen ja empimisen vuorottelua, seurataan ensin rouvan näkökulmasta. Vähitellen paljastuu myös tytön oma menneisyys menetyksineen, ja samalla koko tilanteen julmuus. ”Tämän hinnan naiset maksoivat äitiydestään, Yilan ajatteli, sen että rakkaus omaan lapseen teki kaikki muut maailmassa mahdollisiksi vihollisiksi.”

Toisin kuin monien emigranttikirjailijoiden teoksissa, tässä kokoelmassa ei erityisesti painoteta maahanmuuttajien tilannetta tai erilaisten kulttuurien törmäystä. Tapahtumat sijoittuvat Kiinaan, vaikka muutama henkilöistä asuu tai on asunut Yhdysvalloissa. Toisaalta useimmat novellien nykyhetken tapahtumat voisi sijoittaa yhtä hyvin minne tahansa Eurooppaan. Juurettomuus ja paikallisen identiteetin katoaminen alkavat olla yleismaailmallisia kokemuksia.

Kaikilla novellikokoelman ihmisillä on suuria salaisuuksia, ja nuo salaisuudet paljastuvat lukijallekin usein novellin lopussa. Suurin osa niistä koskee tunnustamatta jääneitä rakkauksia.  Tässä maailmassa avoimuus ei tosiaan hallitse. Lähes jokainen henkilö valitsee hiljaisuuden ja sitä kautta yksinäisyyden. Välillä mainitaan kulttuurivallankumouksen traumaattisesta perinnöstä: varovaisuus, välinpitämättömyyden esittäminen ja salailu ovat kuin perittyjä hengissä säilymisen keinoja. Yhdessä novellissa viitataan myös ajankohtaiseen ja arkaan aiheeseen, mielipidevankien kohteluun.

Kovat vertailukohteet

Lin novelleja on verrattu esimerkiksi Alice Munroon, Raymond Carveriin ja Jhumpa Lahiriin. Mielestäni tämän kokoelman novellit jäävät kauas taakse edellä mainituista, niin psykologisessa havaitsemisessa kuin kielen tarkkuudessa. Kokoelman tarina-aines on kyllä kiehtovaa ja vaihtelevaa, mutta kertomisen tapa tuotti ennakkomaineeseen nähden pienen pettymyksen.

Li ei tee sitä virhettä, että kirjoittaisi kaiken auki; hän on ymmärtänyt jättää henkilöihinsä mysteerin tuntua, vain aavisteltavissa olevia ulottuvuuksia. Hän ei myöskään ole niitä kirjailijoita, jotka keskittyvät sommittelemaan näppäriä juonikuvioita ja yllätyksiä.

Ongelma on lähinnä siinä, että kerronta on turhan tehokasta ja suoraviivaista. Novelleissa on annettu kovin vähän tilaa huomioille, joista saisi kokemuksellisesti otetta: puhuttelevia yksityiskohtia tai taitavia hetken laajennuksia – sellaista tarinan välittämisen kannalta ”tarpeetonta” lisää, joka niin usein on kirjallisuudessa kaikkein kiinnostavinta.

Sangen kuvaavasti nimetyssä novellissa ”Aika kiitää” kerrotaan tarina valokuvasta, jossa esiintyy kolme nuorta kiinalaista tyttöä. Siinä käsitellään ystävyyden kehitystä ja rikkoutumista, murhaan päättyvää onnetonta rakkautta, sukupolvien välistä kuilua ja päähenkilön jälkikasvun elämää. Kaikesta tästä suoriudutaan 12 sivussa. Usein käy niin, että henkilöiden elämästä ja salaisuuksista ei ehdi edes kiinnostumaan ennen kuin kertomus on lopussa. Sivumaininnaksi jääviä henkilöitä ja tapahtumia on kestoon nähden turhan paljon. Niinpä novellit eivät jättäneet pysyviä muistijälkiä.

Li onnistuu parhaiten ensimmäisessä, pitkässä novellissa, jonka kertoja on myös päähenkilö, oman nuoruutensa armeijamuistoja kertaava keski-ikäinen nainen. Salailevan ja katkeran oloisen, mahdollisesti myös valehtelevan kertojahahmon käyttäminen luo jännitettä, joka jää uupumaan muista teoksen osista. Tämän kertojan valitsema sitaatti D. H. Lawrencen tuotannosta tiivistää melko hyvin usean novellin tunnelman: ”Ihmisen kohtalon määrää se mitä hänellä ei anneta olla, ei se mitä hänellä on”.