Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ekokriisistä ilman synkistelyä

Marissa Mehr, 22.4.2019
Yoko Tawada: Muistelmat lumessa 279 s., Fabriikki 2019 Kääntäjä(t): Meeri Allinen ja Erkki Vainikkala

Ekologisia teemoja käsittelevä romaani, jossa on päähenkilöinä usean sukupolven jääkarhuja, kuulostaa yltiösentimentaaliselta. Kaikkien meidän verkkokalvoillemme on palanut kuva jäälautalta toiselle uivista jäänallukoista, jotka laihtuvat laihtumistaan ruoan ja jään vähentyessä. Sen sijaan että kompastuisi näihin kliseisiin kuviin, Muistelmat lumessa on hurmaavan hauska romaani luovuudesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta.

Japanilaissaksalaisen Yoko Tawadan (s. 1960) tuotanto on laaja ja sisältää niin näytelmiä, romaaneja, runoja sekä esseitä. Aiemmin Tawadalta on ilmestynyt suomeksi kertomus ”Ariadne”. Tawada kirjoittaa sekä japaniksi että saksaksi, ja on saanut useita palkintoja ja tunnustuksia sekä Saksassa että Japanissa. Kirjallisen uransa hän aloitti runoilla vuonna 1987.

Eläintarhan Knut-pennusta kasvoi huomattava aktivisti, joka omistautui globaalin ympäristönsuojelun asialle.

Lyhyesti – ja takakannessakin – sanottuna kirja kertoo kolmen lahjakkaan jääkarhun tarinan. Kaksi heistä on tehnyt mittavan uran teatteri- ja sirkusalalla Venäjällä ja DDR:ssä. Teoksen päättävä osio kuvaa berliiniläisen eläintarhan Knut-pentua, josta hänen äitinsä Toska-jääkarhun sanoin ”kasvoi huomattava aktivisti, joka omistautui globaalin ympäristönsuojelun asialle”. Koko teos kerrotaan karhujen näkökulmasta tai heidän kertomana fiktiona.

Luovuus, kieli ja posthumanismi

Alkukielinen nimi Etüden im Schnee viittaa etydiin. Etydi on musiikissa käytetty termi, jolla tarkoitetaan jonkin tietyn soittoteknisen asian harjoittelemista varten sävellettyä kappaletta. Tawadan teoksen kontekstissa etydin luonne rinnastuu sirkuksen lisäksi ennen kaikkea kieleen.

Teos alkaa nimettömäksi jäävän naarasjääkarhun kertomuksesta, kun hän alkaa muistella omaa lapsuuttaan ja kirjoittaa omaelämäkertaansa, josta tulee suuri menestys. Ensimmäisessä osassa käsitellään sirkuksessa vietetyn lapsuuden ja uran lisäksi itseilmaisua kielen avulla. Jääkarhu lukee Franz Kafkaa ja kirjoittaa historian merkittävimmän virkkeen: ”Pingviinien avioliitot ovat kaikki samanlaisia, kun taas kaikkien jääkarhujen avioliitot ovat erilaisia.” (s. 69) Virkkeen voi lukea Leo Tolstoin kuuluisan romaaninaloituksen ivamukaelmana.

Teoksen yksi mielenkiintoisin taso liittyy kirjoittamisen ja luovuuden mahdollisuuteen kielten sekamelskassa. Jääkarhu lähtee maanpakoon ensin Saksaan, mutta päätyy lopulta Kanadan kautta DDR:ään. Hän pohtii paljon eri kielillä kirjoittamisen eroja: onko aina opiskeltava uusi kieli, jolla kirjoittaa – ja onko tarina silti sama? Teoksessa eläinten ja ihmisten kielet rinnastuvat: välillä jääkarhun äidinkieli on venäjä, välillä ”jääkarhu”, joka aiheuttaa hankaluuksia ihmisten ja eläinten väliselle kommunikaatiolle. Muutenkin verkkainen jääkarhunelämä vertautuu kirjoittamiseen: ”Kirjoittaminen ei juurikaan eroa talviunesta. Ulkopuolisten silmiin vaikutin ehkä uneliaalta, mutta piilossa aivojeni karhunluolassa saatoin maailmaan oman lapsuuteni ja kasvatin sitä salaa isoksi.” (s. 21)

Eläimet elävät ihmisten keskellä, käyvät juhlissa ja tekevät töitä siinä missä muutkin.

Teoksen maailmassa korostuukin posthumanistinen eetos. Eläimet elävät ihmisten keskellä, käyvät juhlissa ja tekevät töitä siinä missä muutkin. Tapahtumat kuvaavat monipuolisella tavalla ihmisten ja muiden eläinlajien välistä vuorovaikutusta ja suhdetta. Inhimillisyyden rajat hälvenevät etenkin sirkuksessa, jossa eläimen ja ihmisen välinen raja on hämärä. Sirkustaiteilija Esimerkkinä on Toskan työpari Barbara, joka pelkää yli kaiken hyönteisiä: hänen mukaansa heitä ei ole mahdollista tulkita toisin kuin nisäkkäitä, jotka ovat kaikki lajitovereita.

Hysteeriset ihmiset

Ihmisten pakkomielle alkuperästä ja kotimaasta näyttäytyy huvittavana ja erikoislaatuisena neuroosina. Kun Toska kuulee vanhemman toteavan lapselleen jääkarhun tulleen pohjoisnavalta, toteaa jääkarhu olevansa itse asiassa DDR:stä kotoisin, sillä hänen äitinsä muutti sinne Saksan ja Kanadan kautta lähdettyään ensin Venäjältä. Osuvasti Knut on sitä mieltä, ettei ole loppujen lopuksi väliä sillä, mistä tulee. Malaijinkarhunkin uteluihin hän vain vastaa: ”Miksi minä pohjoisnavalla olisin käynyt? [–] Minun esivanhempani ovat kotoisin DDR:stä eivätkä pohjoisnavalta!” Samalla virkkeet kuvaavat Knutin vieraantuneen oman lajinsa ja sukunsa pidemmästä historiasta – aivan kuten me ihmisetkin usein olemme.

Oletukset kuitenkin osoittavat, että ihmisillä tuntuu olevan syyhyävä halu sijoittaa jokainen olio (oli se sitten ihminen tai eläin) johonkin tiettyyn lähtömaahan. Karhuille se merkitsee ennen kaikkea älytöntä kontrollinhalua ja tärkeämpien asioiden siirtämistä sivuun; ei ihme, että arktiset alueet sulavat ja maapallo on tuhoutumassa.

Polkupyörä on sirkusnäyttämön kukkanen, kaiken ympäristöpolitiikan sankari.

Juurettomuus liittyy erityisesti tapahtuma-aikaan, eli kylmän sodan aikakauteen. Idän ja lännen välinen kylmä sota välittyy humoristisena rajojen vetämisenä siinä missä olennon lähtöalueen kyttääminen. Ihmisille jääkarhun omaelämäkerta on vain ”kelpo todiste sosialistisesta eläinten hyväksikäytöstä”. Ensimmäinen teoksen kolmesta karhusta saa kylmää kyytiä Länsi-Saksassa, jonne hänet ”pelastetaan” kirjailijoiden työleiriltä. Länsieurooppalaiset ihmiset surisevat maanpakolaisen ympärillä omine vahvoine mielipiteineen ja maailmankaikkeutta syleilevine humanismeineen:

Aah, niinpä tietenkin, te kuulutte etniseen vähemmistöön, osuinko oikeaan? Minä kirjoitin koulussa aineen etnisten vähemmistöjen ihmisoikeuksista, ja sain ensimmäistä kertaa kiitettävän arvosanan. En voi koskaan unohtaa sitä, niin upeaa se oli! Eläköön vähemmistöt!” (s. 48)

Sekä lännessä että rautaesiripun takana olevat ihmiset näyttäytyvät suoranaisina hysteerisinä pelleinä. Tästä tekevät poikkeuksen vain päähenkilöiden kanssa läheisiin väleihin päätyvät ihmishahmot – Knut-karhun ”varaäiti” Matthias ja sirkustaiteilija Barbara.

Kirjassa sirkus on yhteiskunnasta irrallinen saareke, oma itsenäinen jäälauttansa, johon eivät päde muun maailman lait. Myös eläinten ja ihmisten välinen suhde on tiiviimpi: petoeläinten kesyttäjät osaavat lukea eläimiään ja esitystilanteissa on tuskin lainkaan vaaraa, toisin kuin katsojille uskotellaan. Mikä sitten oikein yhdistää sirkusta ja ympäristökatastrofia? Se on polkupyörä: ”Polkupyörä on kiistämättä sivilisaatiomme historian suurenmoisin keksintö. Polkupyörä on sirkusnäyttämön kukkanen, kaiken ympäristöpolitiikan sankari.” (s. 11) Jääkarhut oppivat nopeasti pyöräilemään.

Huumorilla ilmastonmuutoksesta

Ekokriittinen kirjallisuus ja ekologisten kriisien kuvaukset ovat eritoten Suomessa saanut vahvan dystooppisen leiman, voisi puhua jopa taakasta. Poikkeuksiakin tokin on, kuten Elina Hirvosen Kun aika loppuu (2015), jossa ilmastokriisi yhdistettiin poliittisen väkivallan uhkaan. Dystopian sijasta Hirvosen romaani on täydellinen esimerkki toisesta teemaa käsittelevien teosten hallitsevasta piirteestä: synkkyydestä. Muistelmat lumessa sen sijaan lähestyy vakavaa aihetta parhaalla mahdollisella aseella: huumorilla. Isoäitijääkarhun suuren menestyksen saama omaelämäkerta on myyty jo aikaa sitten loppuun, eikä uutta painosta ole jälkipolville mahdollista enää tehdä, sillä ”Pohjoisnavalla ei ole enää laisinkaan kirjoja saatavilla ja kaikki kirjapainot ovat sulaneet”. (s. 148)

Tawadan romaanin kaltainen humoristinen, historiaan sijoittuva ekokritiikki on ihastuttavan tuore ikuisen tulevaisuuteen kurkottelevan synkkyyden sijaan. Ekokritiikin ei tarvitse tarkoittaa kuviteltua tulevaisuutta tai nykyhetkeä, vaan se voi myös katsoa ajassa taakseen. Tawada välttää vielä yhden tärkeän sudenkuopan: hän ei repostele menneessä tehdyillä virheillä, vaan suhtautuu ihmiskunnan irrationaalisilta näyttäviin obsessioihin lämpimällä huumorilla. Vuonna 2014 alkujaan ilmestynyt Muistelmia lumessa -teoksen kaltaisia kirjoja on varmasti enemmänkin. Nyt pitäisi vain saada ne myös suomalaisten lukijoiden ulottuville.

Muistelmat lumessa sisältää niin monia tärkeitä tasoja, että se tekee mieli lukea heti toistamiseen.

Teoksen taustalla on yllättäen kaksi suomentajaa, Fabriikki-kustannukselle aiemminkin teoksia kääntänyt Meeri Allinen (Saša Stanišić: Ennen juhlaa, 2017) sekä Erkki Vainikkala, joka on suomentanut aiemmin Tawadan tekstiä. Etenkin loppua kohden lisääntyvät lyönti- ja huolimattomuusvirheet harmittavat muuten niin vikkeläkielisessä käännöksessä.

Muistelmat lumessa sisältää niin monia tärkeitä tasoja, että se tekee mieli lukea heti toistamiseen. Teos jättää asioita sopivasti auki ja ihmeteltäväksi, kuten vaikkapa unessa syntyvä kommunikatiivinen yhteys eläinten ja ihmisten välillä. Ilmastonmuutos ei ole helppo aihe, sillä siinä voi herkästi päätyä liioitteluun tai liialliseen synkistelyyn puhumattakaan siitä, että kokonaisuus pyörisi yksisilmäisesti yhden ainoan asian, tässä tilanteessa ympäristön, ympärillä. Tawada osoittaa, että näinkin voi tehdä – ja ah, kuinka ihanan raikas ja monipuolinen lopputulos onkaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto