Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Turkkilaisten kansallisrunoilijan mystisiä elämänohjeita

Outi Oja, 27.8.2008
Yunus Emre: Hullu sydän s., Basam Books 2008 Kääntäjä(t): Suna-Marija Önder

Nyky-Turkissa vieraillessaan matkaaja törmää lähes joka kadunkulmassa Turkin tasavallan perustajan ja ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin (1881–1938) patsaisiin ja muistolaattoihin. Yhtä korkealle turkkilaisten arvoasteikossa nousee Turkin kansallisrunoilijaksi tituleerattu Yunus Emre (1240–1321), sufilainen mystikko ja humanisti. Turkissa lukuisat kylät ovat julistautuneet Yunusin kotipaikoiksi. Monesta kylästä löytyy myös hänen hautansa. Yunus elää jokaisen turkkilaisen mielessä ja kielessä: erittäin tärkeää turkin kielen ja kulttuurin kehitykselle oli se, että hän valitsi tietoisesti runouteensa kansan kielen, turkin, yleisemmin käytetyn persian sijaan. Hänen sanontansa elävät edelleen sananparsina nykyturkkilaisten suussa.

Myöhäiskeskiajalla vaikuttaneen turkkilaisen mystikko-humanistin runoja on nyt suomennettu ensimmäisen kerran. Suna-Marija Önderin suomentaman kokoelman runot on poimittu runokokoelma Divânista ja hengellisiä kysymyksiä käsittelevästä Neuvojen kirjasta (turk. Risâletü’n-Nushiyye). Yunusin suullisesti välittyneitä runoja on säilynyt kaikkiaan noin kaksi sataa. Yunus ei kirjannut niitä ylös itse, vaan niistä on säilynyt useita käsikirjoituksia, joista vanhimmat on koottu kaksi vuosisataa hänen kuolemansa jälkeen.

Yunusin aikalainen, skolastikko Pyhä Bonaventura (1221–1274) määritteli keskiajalla kirjallisuuden tuottamisen neljä erilaista tapaa. Kirjailija voi olla kirjuri (scriptor), joka jäljentää toisen kirjoittajan teoksen ilman muutoksia. Kokooja (compilator) puolestaan jäljentää toisen kirjoittaman teoksen, mutta lisää siihen jotakin joltakin toiselta kirjoittajalta. Kommentoija (commentator) kirjoittaa sekä toisen että oman näkemyksensä mutta lisää omat mietteensä vain selventääkseen alkuperäisen kirjoittajan ajatusta. Kirjailija (auctor) puolestaan voi kirjoittaa sekä omasta että toisen materiaalista mutta käyttää pääasiassa omaa. Kirjoittaminen saattoi olla myös kollektiivista.

Yunusin tapauksessa ilmeistä näyttäisi olevan, että hän oli auctor eli kirjailija, jonka teksti säilyi suullisena perimätietona kirjureiden avulla. Samalla tavalla jäivät eloon myös Pohjolan ainoan naispyhimyksen Pyhän Birgitan (1303–1373) pyhät tekstit: hän kertoi omia uskonnollisia näkyjään rippi-isällensä Petrus Skänningeläiselle, joka kirjasi ne muistiin. Tekstien eteenpäin välittymisessä tarvittiin siis sekä kirjailijan että kirjurin yhteistyötä.

Maallinen ja taivaallinen rakkaus

Yunusin runojen tärkein teema on rakkaus, josta lähes jokainen runo tavalla tai toisella kertoo. Rakkaus on kaikkialla, ja se on lähtöjään ihmisen sisäisyydestä ja Jumalan jatkuvasta läsnäolosta. Maallinen rakkaus on aina yhteydessä taivaalliseen, koska maallisessa hyvässä voi aina nähdä jumaluuden. Runon minän ei tarvitse hankkiutua ”pitkälle matkalle” taivaltamaan, koska minä on löytänyt ystävän sisimmästään. Hengellisen etsinnän rinnastaminen pitkään matkaan tai tiehen liittyy esoteeriseen sufilaisuuteen, josta Yunusin runot ammentavat.

Tyypillistä on, että Yunusin runot loppuvat aina säkeistöön, josta nykylukija käyttäisi käsitettä autotekstuaalinen. Niissä nimittäin kirjailija puhuttelee itseään omalla nimellään ja kiteyttää lyhyesti runon ydinajatuksen. Esimerkiksi runossa, jossa Yunus kertoo armaastaan, kiteyttävä loppusäkeistö kuuluu: ”Yunus on syventynyt / ystävän kasvoihin. / Ei ole paikkaa, jossa hän ei ole. / Hän on kaikkialla.” Ystävän kasvoissa näyttäytyy jumaluus. Runosta toiseen korostuu se, että ystävää ja itseäkin voi rakastaa juuri ja ainoastaan sen takia, että niissä näkyy aina ”hän”, korkeampi voima. Oman sisimmän etsiminen on samalla Jumalan etsimistä.

Yunusin runoissa on miellyttävä rytmi, joka syntyy samojen säerakenteiden tai sanojen toistosta. Juuri toisto lisää tunnetta runojen mystisyydestä. Samoin runosta toiseen toistuva viimeisen säkeistön itserefleksiivinen ”Yunus”-puhuttelu on tekniikka, joka lisää runoihin mystisyyden tuntua.

Sufilaista mystiikkaa

Yunus ammentaa runoissaan sufilaisuudesta, Lähi-idässä 700-luvulla syntyneestä ajatussuunnasta. Yunusia onkin pidetty klassisen turkinkielisen sufilaisen kirjallisuuden ensimmäisenä edustajana. Sufilaisuus tekee Yunusin runoista hyvin ajankohtaisia ja pohdintaa herättäviä myös nykylukijalle, sillä sufilaisuus nousee säännöllisin väliajoin nykymedian otsikoihin. Viime vuosina on esimerkiksi puhuttu useaan otteeseen Iranin uskonnollisista kiistoista, joissa shiialaiset valtaapitävät ovat tuominneet sufilaisuuden ja sen sisältämät mystiset ideat. Tämä on johtanut myös sufilaisten pidättämiseen, sillä he ovat oikeauskoisina itseään pitävien fundamentalistien silmissä kerettiläisiä.

Yunusin lyriikassa sufilaisuus näkyy niin kuvastossa, käsitellyissä aiheissa kuin myös henkisyyden korostamisessa. Jo suomennosvalikoiman ensimmäisessä runossa esiintyy dervissi, käsite, jota monet islamin mystikoista, suufeista, käyttävät itsestään. Suomentajan selitysten mukaan juuri köyhyydellä on erityinen merkitys sufilaisuudessa, joka kehittyi askeettisesta liikkeestä 700-luvun puolivälin jälkeen. Dervissi-nimitys korostaa historiasta juontuvaa köyhyyden kunnioittamista ja ihannointia sekä askeettisuutta. Sufilaisuus tulee Yunusin runoissa esille myös runon minän jatkuvassa pyrkimyksessä suoraan yhteyteen Jumalan kanssa.

Toistuvana aiheena Yunusin runoissa on myös sufilaisuudelle tärkeä mystinen Jumala-kokemus. Monesti Yunus esimerkiksi kuvaa vahvaa uskonnollista näkyään: ”Rakkaus täyttää / sydämeni, silmäni. / Kasvot loistavat, / kieleni ylistää rakasta. // Ruumiini liekehtii / kuin aaloepuu. / Savu kohoaa kuin / tuulahdus aamun koittaessa.” Jumalalta saatu tieto ja rakkaus osoittautuvat kaikkein tärkeimmiksi. Järjellä saadulla tiedolla ei ole sijaa Jumalan rakkauden ja henkisen totuuden rinnalla.

Mielenkiintoista Yunusin lyriikassa on linnun käyttäminen sielun symbolina. Mystikon sielu rinnastuu lintuun. Yunus esimerkiksi puhuu siitä, kuinka ”sielun on levitettävä siipensä, / lennettävä ystävän luo”. Juuri lyriikassa eri aikakausina (erityisesti symbolismin lyriikka) korostuva siipipoetiikka kytkee Yunusin platonilaisiin ideoihin siitä, miten kauneuden katseleminen kasvattaa siivet. Niiden avulla voi kohota Ideoiden taivaiseen. Yunusilla sielun siivet antavat mahdollisuuden mystiseen Jumala-yhteyteen. Toisaalta Jumala säilyy lopulta aina hämäränä ja saavuttamattomana.

Yunus viittaa teksteissään runsaasti myös Koraaniin sekä islamin mystisen kirjallisuuden hahmoihin. Suomalaiselle lukijalle monet viittauksista ovat tuntemattomia, mutta suomentaja on onneksi liittänyt kokoelmaan runsaan selitysosion, jossa avataan juuri näitä länsimaiselle lukijalle vieraita kytköksiä. Myös Önderin kattavat jälkisanat auttavat sukeltamaan myöhäiskeskiaikaiseen tekstuuriin sekä ymmärtämään Yunusin merkitystä turkkilaisessa ja islamilaisessa kulttuurissa.

Usein toivotaan, että runoutta olisi helppo lähestyä. Yunusin tekstit ovat juuri sitä. Niistä pystyy löytämään helposti avautuvan kuoren, kertomuksia yleismaailmallisesta rakkauden teemasta. Kuitenkin erityisesti runojen mystisyys ja islamilaisen kulttuurin piirteet näyttävät, että kuoren alla on muita kerroksia, joita kestää tutkiskella monesta näkökulmasta. Yunus osaa myös yllättää nykyaikaisuudellaan: itserefleksiivisyydessä ja mystisessä moniselitteisyydessään hän on yllättäen varsin moderni kirjailija.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto