Magneettikentät

Kuka sen ensimmäisenä kirjasi ylös, modernin ihmisen viihtymättömyyden, jota postmoderni ihminen ei ole päässyt pakenemaan? Rimbaud tai Baudelaire? Tauti muuttui pandemiaksi 1900-luvulla ja tuotti liukuhihnalla  aatteita, oppeja ja ismejä.

”Tämä ruoka-annos tekisi hyvän vaikutuksen missä tahansa pöydässä. Harmi, ettemme enää ole nälkäisiä”, kiteyttävät André Breton ja Philippe Soupault.

Breton (1896–1966), ”surrealismin paavi” ja Surrealismin manifestin kirjoittaja, ei esittelyjä kaipaa. Philippe Soupault (1897–1990) on meillä lähes tuntematon. Hänkin oli pioneereja, runoilija, joka toimitti Bretonin ja Aragonin kanssa surrealismin virallisesti aloittanutta Littérature-lehteä. Dekkarien ystävät voisivat kiinnostua hänen Mort de Nick Carter -novellistaan.

Magneettikentät sijoittuu dadaismin ja surrealismin väliin, vuosiin 1919–1920. Ehkä se on dadan loppu ja surrealismin alku – tästä ja muusta teokseen liittyvästä kirjallisuushistoriasta tekee toinen suomentaja Timo Kaitaro selkoa jälkisanoissaan. Proosarunoissaan Magneettikentät esitteli maailmalle automaattikirjoituksen, kirjallisen surrealismin keskeisen tekniikan. Vaikka Kaitaro paljastikin mainiossa tutkimuksessaan Runous, raivo, rakkaus (Gaudeamus 2001) surrealismin olleen syvällinen filosofinen suuntaus, joka etsi uutta kosketusta muuttuneeseen todellisuuteen, jäi automaattikirjoituksesta surrealismiin tietty tekninen leima. Tekniikka vanhenee.

Magneettikentät julkaistaan suomeksi vasta nyt, mutta sen tekniset ja sisällölliset vaikutteet ovat tulleet kotimaiseen kirjallisuuteen muita reittejä. Tämän huomaa lukiessa vaikkapa 1960-luvun runoutta. Suomennos tulee tavallaan 50 vuotta liian myöhään, eikä satavuotias runo aina kanna sataa vuottaan kauniisti.

Suurkaupungin raivo

Vapaasti pulppuava automaattikirjoitus tarvitsee tutun muodon ollakseen käsitettävä. Se on uutta viiniä vanhassa leilissä. Niinpä Magneettikenttien pitkät tekstit ovat milloin maisemia, muistelmia tai matkakuvauksia. Parhaimmillaan tämä tuottaa uuden ja vanhan välisen jännitteen – järjestyksen ja kumouksen dialektiikan, josta runous saa elinvoimansa. Tuoreimmilta tuntuvat kuitenkin teoksen lyhyet runot, joita voisi sellaisenaan löytää esimerkiksi suomalaisesta nykyrunokokoelmasta: ”Silmäni kuuluvat vain minulle ja kiinnitän ne nuppineuloilla niin raikkaisiin ja puheittenne tuulen runtelemiin poskiini.”

Joskus lyhyt runo on totuuden välähdys: ”Löydätte jok’ikiseltä sivulta tämän yksinkertaisen sanan: Hyvästi.” Se on kuin kuiskaus tai väliteksti Godardin elokuvassa.

Surrealismi on samalla tavalla urbaani ilmiö kuin dekkari.

Magneettikenttienkin teksteissä kiinnittää huomiota surrealismin suurkaupunkilaisuus. Taustana on Pariisi, vuosisadan alun kasvava liikenne ja kasvavat ihmismassat, joskus suorastaan ”Chicagon tehtaiden raivo”. Historian rytminmuutos työntyy läpi samaan tapaan kuin 1900-luvun alun nousevassa musiikissa, oli se sitten Honeggeria, chansonia tai jazzia. Surrealismi on samalla tavalla urbaani ilmiö kuin dekkari, ja sen ja sarjatuotetun jännitysviihteen kesken vallitsee mielenkiintoinen suhde. Jännityselementtejä löytyy myös Bretonin ja Soupault’n teksteistä. Maalaissurrealismia olisi vaikea kuvitella – tai ehkä sarjakuvassa Fred toteutti senkin (Philemon).

Timo Kaitaro neuvoo lähestymään Magneettikenttiä Bretonin sanoin: ”Ensin on kysymys rakastamisesta.” Mutta me rakastamme runoa ihmisen rakkaudella, ja silloin rakkauden kohteen on ensiksi houkuteltava. Houkuttelevuutta ei lisää Magneettikenttien paikoin kulmikkaalta tuntuva käännös. Esimerkiksi kirjan aloittavan ”Hopeoimattoman peilin” nämä-sanan jatkuva toisto saisi malttamattoman lukijan lopettamaan lukemisen siihen paikkaan. Houkuttelevuuden lisäksi rakkauden kohteessa on oltava jotakin tuttua. Sen ehdon Magneettikentät täyttää.

”Se oli kaunis päivä, sillä ikävä, jonka käsivarteen meillä on tapana nojata kulkiessamme Boulevard Saint-Micheliä, oli jättänyt meidät”. Niin on käynyt minullekin.