Lukijan luomislukko, Kääntäjän floppi

En muista törmänneeni kirjallisuushistoriassa toiseen trilogiaan, jonka osien ilmestymisväli olisi 50 vuotta ja jossa trilogian keskimmäinen teos olisi jonkun muun kirjoittama. Tällainen erikoinen kokonaisuus syntyy Kari Aronpuron proosateoksista. Jo klassikon aseman saavuttanut kollaasiromaani Aperitiff – avoin kaupunki (1965) sai viime vuonna jatkoa Kari Aronpuron ja Silja-Maaria Aronpuron kääntämästä David Marksonin (1927–­2010) romaanista Lukijan luomislukko (alkuteos 1996) ja Aronpuron Markson-pastissista Kääntäjän floppi.

Molempien kirjojen parissa on välillä pakko nauraa ääneen.

Trilogian teoksille on yhteistä fragmentaarisuus ja vahva sitaattipitoisuus. Mikä 1960-luvulla oli avantgardea ja edelleen valtavirrasta poikkeavaa 1990-luvulla on somen myötä tullut vallitsevaksi tekstien olomuodoksi 2010-luvulla. Irrallisten katkelmien vuo ei siis ole nykylukijalle mitenkään uutta, mutta virkistävää on fragmenttivirran sisältö. Poliittisen agitoinnin, eläinsöpöstelyn ja arkisten höpsöyksien sijaan tajunnan läpi lipuu kulttuurihistoriaa, elämänfilosofiaa ja kommentoimattomia nimilistoja, joista lukija seuloo omalle lukemiselleen mielekkäät tienviitat.

Lukijan valitut palat

Tehtävä ei ole vaikea. Niin Lukijan luomislukko kuin Kääntäjän floppikin ovat periaatteessa helppolukuisia teoksia. Lyhyiden katkelmien äärellä ei ehdi pitkästyä, ja anekdotaalinen kulttuurihistoria on usein sangen viihdyttävää. Molempien kirjojen parissa on välillä pakko nauraa ääneen.

Marksonin ja Aronpuron teokset ammentavat 1900-luvun jälkipuolen kirjallisuusteoriasta, jossa tekijä pyrittiin suistamaan perinteiseltä kunniapaikaltaan. Barthesilainen ”tekijän kuolema” näkyy teoksissa siinä, miten tekijästä (kertojasta) on tullut Lukija ja Lukijasta Päähenkilö. Hahmojen rajat ovat epäselvät, mikä jättää ison roolin myös teosten todelliselle lukijalle. Hänen tehtäväkseen jää fragmenttien sitominen kokonaisuuksiksi tai avaaminen oman lukuhistorian kautta yhä laajemmaksi tekstien pyörteeksi. Molemmat lukutavat, sulkeva ja auki purkava, ovat mahdollisia.

Teoksia lukiessa korostuu humaani, ymmärtävä katse ihmiselon pienuuteen.

Marksonin Lukijan luomislukko tarjoaa Aronpuron teosta enemmän tulkinnallista tarttumapintaa, sillä sitä rytmittävät selkeästi erottuvat teemat, joita ovat muiden muassa äpäryys, itsemurha, onnettomuudet, vaihtuvat ihmissuhteet ja uskottomuus, kirjailijantoimen epäkiitollisuus, ulkopuolisuuden tunne ja antisemiittien listaaminen. Aronpuron Kääntäjän floppi on oikukkaampi ja rosoisempi. Marksonilta tuntuu siirtyneen esimerkiksi itsemurhan teema, mutta Aronpuro ei toista sitä yhtä johdonmukaisesti. Kuolema on Kääntäjän blokissa vahvemmin läsnä omaa lapsuutta ja perhettä kuvaavissa fragmenteissa.

Teemat kuulostavat synkiltä, mutta teoksia lukiessa korostuu ainakin oman kokemukseni perusteella pikemminkin humaani, ymmärtävä katse ihmiselon pienuuteen. Marksonin lakoniset lauseet – ”Camus kuoli kolarissa”, ”Gilles Deleuze teki itsemurhan”, ”Paul Celan hukuttautui Seineen” ja niin edelleen – rinnastuvat arkisempiin tragedioihin ja muuttuvat toiston kautta yksilötragedioista osaksi elämän kirjoa. Elämänsä loppupuolella olevan Lukijan/Päähenkilön mieli askaroi menneessä ja seuloo erilaisia elämäntarinoita omansa rinnalle. Pysäyttäviä hetkiä eivät ole kuuluisuuksien kuolemat, vaan arkisemmat asiat: ”Miksi Lukija hämmentyy hetkeksi muistaessaan, että Keatsilla oli täydet valtuudet toimia kirurgina?”

Kirjallisuusmiesten kaanon

Käännöksenä Lukijan luomislukko on kollektiivinen teos, kuten kannessa nimetyt kääntäjät Kari Aronpuro ja Silja-Maaria Aronpuro jälkisanassaan toteavat. Kirjan lopussa luetellaan 67 muutakin kääntäjää, joiden tekstiä teokseen sisältyy. Samanlainen, joskin vieläkin pidempi käytettyjen käännösten lähdeluettelo löytyy Kääntäjän blokin lopusta.

Sitaattivalinnat osuvat pääasiassa miesvoittoiseen kaanoniin.

Listoista näkee havainnollisesti, millaiseen kulttuurin jatkoksi Markson ja Aronpuro kirjoittautuvat. Sitaattivalinnat osuvat pääasiassa antiikkiin ja renessanssin jälkeiseen eurooppalais-amerikkalaiseen miesvoittoiseen kaanoniin. Suurmiehiä vilisee etenkin Marksonilla tuhkatiheään. Kaanonin umpiperinteisyys ei kuitenkaan ole suoraan ristiriidassa teosten tiukan postmodernin muodon kanssa. Postmodernismi katsoo jo nimensä mukaisesti menneeseen, pöyhii aiempia kulttuurikerrostumia ja varioi toistoa.

Konservatiiviselle kulttuurikäsitykselle löytyy selityksensä myös teosten omaelämäkerrallisuudesta. Niin Lukijan luomislukossa kuin Kääntäjän flopissa näkökulma on länsimaisen, vanhenevan miehen, joka on sisäistänyt oman kulttuurinsa kaanonin. Sitaattien kautta kirjoittautuu näkyviin lukevan ihmisen elämän tarina.

Muodon pastissia

Lukijan luomislukko on toistaiseksi ainoa Marksonilta suomennettu teos. Se aloitti uuden kokeilevan vaihteen Marksonin kirjailijanuralla. Hän oli aiemmin julkaissut muun muassa dekkareita ja bestselleriksi nousseen romaanin Wittgenstein’s Mistress (1988). Vaikka myös Lukijan luomislukko esittäytyy romaanina, siitä puuttuvat keskeiset romaanin piirteet: erilliset henkilöhahmot ja juoni.

Kääntäjän floppi on takakansitekstinkin mukaan Lukijan luomislukon pastissi. Pastissi tarkoittaa tässä yhteydessä muodon tyylin jäljittelyä, sillä Marksonin kollaasista on turha etsiä hänen ”omaa” ääntään jäljiteltäväksi. Pastissi voi olla kunnianosoitus tai kritiikkiä alkutekstiä kohtaan. Aronpuron teos kuuluu edelliseen kategoriaan. Se on käytännössä toisinto Marksonin teoksen ideasta, siirrettynä Aronpurolle tutumpaan suomalaiseen kokemusmaailmaan. Kääntäjän flopista ei ehkä täysin välity se, mikä Marksonin teoksessa viehättää Aronpuroa täysimittaiseen pastissiin asti. Hänhän on jo paljon ennen Marksonin uran kokeilevaa vaihetta julkaissut radikaalin tekstikollaasinsa Aperitiffin.

Teos tuottaa tekijän, ei toisinpäin.

Kääntäjän floppi on kustantaja-kirjailija Leevi Lehdon Päivän (2004) tavoin alkujaan amerikkalaisen kirjallisen kokeilun käännösadaptaatio. Molempia teoksia yhdistää epäluovan kirjallisuuden guru Kenneth Goldsmith. Hän esitteli Aronpuron (tai Aronpuron ”Lukijan”) Marksonille ja hänen teokseensa Day (2003) Lehdon Päivä perustuu. Goldsmith kirjoitti omassa päivässään uudelleen sanasta sanaan 1.9.2000 ilmestyneen The New York Timesin siinä missä Lehto aakkosti teoksessaan STT:n uutistiedotteet yhdeltä elokuun päivältä 2003.

Teosidean toisinnettavuus ja uudessa kontekstissaan herättämä kiinnostus todentavat Aronpuron (tai ”Aronpuron”) metafiktiivisen kiteytyksen ”Teos on tekijyyttä tapahtumana”. Teos tuottaa tekijän, ei toisinpäin. Idean tai lauseen alkuperällä ei tässä katsannossa ole ratkaisevaa merkitystä. Olennaista on ideoiden ja sanojen liike, kerrostuminen ja kasautuminen aina uusiin muotoihin.