Kraukijahti

Krauen jahtaaminen on eriskummallisen synkkäsävyistä ja oudon tunteikasta puuhaa. Yllätykset, toiveet ja pelot kumpuavat esiin, kun Päällikkö, Pyöveli, Paakari, Pitsinnyplääjämajava, Pankki, Plankki, Pipontekijä, Peluri, Pörssimeklari ja Prokuraattori lähtevät laivalla etsimään salaperäistä Kraukea.

Parhaiten Liisa ihmemaassa -kirjoistaan tunnettu Lewis Carroll (1832–1898) loi runoihinsa merkillisiä maailmoja, joiden ainutlaatuisen tunnelman välittäminen on kääntäjälle haastava tehtävä. Nyt suomeksi ilmestyneessä Kraukijahdissa (The Hunting of the Snark, 1876)kääntäjä Alice Martinin huomattavimpia ratkaisuja on ollut vaihtaa Carrollin anapestinen rytmi suomennoksessa trokeiseen säkeeseen. Suomennokseen on tästä syystä tullut erityisen topakka sävy, jollaista alkukielisessä ei ole, mutta ratkaisu on varmasti ollut hyvä käännökselle, joka toimii kauttaaltaan nykysuomen rytmin ja sanaston ehdoilla.

”Käytiin kimppuun sormustimin ynnä sisulla,
huolella ja pöytähaarukalla,
säikytettiin rautateiden osakekirjalla,
hymyllä hurmattiin ja saippualla.”
(Kraukijahti, s. 37)

”They sought it with thimbles, they sought it with care;
They pursued it with forks and hope;
They threatened its life with a railway-share;
They charmed it with smiles and soap.”
(teoksesta The Hunting of the Snark)

Runokäännöksissä jonkin verran merkityseroja tulee aina, väistämättä. Carrollin runot sisältävät paljon uudissanoja ─ ne ovat usein sanoja, joihin on yhdistelty ominaisuuksia useista sanoista. Esimerkiksi sanan ’snark’ voi tulkita olevan yhdistelmä sanoista ’snail’ ja ’shark’. Suomenkielisten vastaavien uudissanojen keksiminen vaatii kääntäjältä erittäin terävää sanaston ja sanan käyttökontekstin tajua. Carrollin sanasto on täynnä jujuja, viittauksia ja absurdeja vinksahduksia.

Alice Martinin huomattavimpia ratkaisuja on ollut vaihtaa Carrollin anapestinen rytmi suomennoksessa trokeiseen säkeeseen.

Kraukijahdissa sanastovalinnat tuntuvat suurelta osin luontevilta, ja teoskokonaisuudessa alkuteoksen intensiivinen tunnelma on enimmäkseen välittynyt käännökseen hyvin. Joissakin kohdissa suomentajan luovat valinnat tuntuvat karkaavan oudon kauas alkutekstistä, kuten Paakarin tarinan aloittavassa säkeistössä:

”Yritettiin pikkuleivin ynnä pampulla,
käytettiin myös persilja tai kaksi,
herätettiin trokeella ja taskulampulla
ja visailulla saatiin toimivaksi.”
(Kraukijahti, s. 25)

”They roused him with muffins ─ they roused him with ice ─
They roused him with mustard and cress ─
They roused him with jam and judicious advice ─
They set him conundrums to guess.”
(teoksesta The Hunting of the Snark)

Martin on kuitenkin suomentajana erinomaisesti perehtynyt Carrollin tapaan käyttää kieltä. Carrollilla ilmaisu pysyy tarkoin mittaan sidottuna mutta samalla vaikuttaa täydellisen vapaalta ja huolettomasti laaditulta. Näin Martinkin on ilakoinut sovittamalla suomennokseen sanoja, joiden äkkiseltään ajattelisi olevan äänteellisesti ja rytmisesti mahdottomia carrollilaiseen runoon ─ esimerkiksi ”pitsinnyplääjämajava” ─  mutta niin vain käy, että suomennoksessa ratkaisut toimivat.

Nonsense-runoudessa, jonka merkkipaaluiksi Carrollin runoteokset lasketaan, asiat yhdistyvät toisiinsa usein järjenvastaisesti ja tapahtumat etenevät absurdein kääntein. Merkitykset eivät rajaudu tarkoin, vaan jäävät jännitteiseen tilaan, jossa samanaikaisesti karkaavat ja ovat läsnä, elävät lukijan tulkinnan mukaan. Carrollin runoissa korostuvat usein lapsen puheen estottomuus ja ihmeellisiä tapahtumia salliva unen logiikka.

Mistä Kraukijahti sitten kertoo? Mitä Krauen etsijät oikeastaan etsivät? Mikään ei estä tulkitsemasta Kraukea yksinkertaisesti isoksi kalamaiseksi satuolennoksi, jahtiin lähteneen unelmien saaliiksi, mutta tarinan voimakas ja jännitteinen tunnetaso houkuttelee tulkitsemaan hahmoa kuvaannollisempana. Jahtiin liittyy epävarmuuden ja pelon tunteita. Krauki on vallannut etsijöidensä ajatukset ja unet pakkomielteen tavoin, mutta edustaa silti tuntemattoman kohtaamista.

”Krauen kanssa painiskelen joka ainut yö
─ on kamppailumme houretta ja harhaa ─
raavin siitä tulta, ja se salaattia syö
vaeltaen unten varjotarhaa”
(Kraukijahti, s. 27)

”I engage with the Snark ─ every night after dark ─
In a dreamy delirious fight:
I serve it with greens in those shadowy scenes,
And I use it for striking a light”
(teoksesta The Hunting of the Snark)

Hahmot ovat samanaikaisesti äärimmäisen hassunkurisia ja äärimmäisen vakavia. Etsimisen pelottavin asia on tietoisuus siitä, että osa Krauista on Puijumeita, sillä Puijumin kohdannut haihtuu äkisti ilmaan ja katoaa kokonaan. Tämä synkkä tietoisuus vallitsee läpi tarinan, eikä tarinassa ole lastenkirjoille ominaiseen tapaan onnellista loppua.

Teoksen tapahtumille on etsitty biografiaan perustuvaa selitystä muun muassa Carrollin lähipiirissään kohtaamista sairaus- ja kuolemantapauksista. Tarinaa on tulkittu myös allegoriana onnen etsimisestä.

Carroll ei juurikaan selittänyt teoksensa merkityksiä, vaan vastasi kyselijöille tavallisimmin, ”ettei tiedä”. Tarinan selittämättömyys onkin oleellinen osa teoksen kiehtovuutta. Hahmojen toiminta on toisaalta täysin höpsöä ja viihdyttävää, mutta toisaalta siihen piirtyy syvä ihmisyyden perimmäisiin etsintöihin liittyvä ahdistus.

Kirjassa on Tove Janssonin kuvitus, jonka Jansson on alun perin laatinut teoksen ruotsinkielistä käännöstä varten vuonna 1959. Kuvitus toimii hienostuneesti samalla periaatteella kuin tekstikin: kertoo hahmoista jonkin verran, mutta jättää myös lukijan mielikuvitukselle pelivaraa. Esimerkiksi Prokuraattorin unessa lättikarkuri-sian puolustusasianajajana esiintyvä Krauki on suuri näkymätön hahmo, jonka vaikuttava olemus tulee esiin ilmassa leijuvan mustan viitan, peruukin ja monokkelin rajaamana.