Juudas

Kuka olikaan Kariotin Juudas? Opetuslapsi, joka kavalsi Jeesuksen suudelmalla ja sai teosta palkakseen 30 hopearahaa. Jälkimaine ei ole häntä todellakaan imarrellut. Dante sijoitti Jumalaisessa näytelmässään Juudaksen helvetin alimpaan osaan, toisten myyttisten mittojen petturihahmojen eli Brutuksen ja Cassiuksen kansa yhdessä kärsimään.

Juutalaiset katsottiin Jumalan tappajiksi, ja Juudas heistä pahimmaksi.

Kristityt saivat kavalan, rahanahneen juutalaisen arkkityypistä potkua gettojen rakentamiseen useisiin eurooppalaiskaupunkeihin 1500-luvulta alkaen. Itäisen Euroopan ja Venäjän 1800-luvun pogromien sytykkeet tulivat niin ikään antisemitistisestä kaivonmyrkyttäjätarinoiden perinteestä. Juutalaiset katsottiin Jumalan tappajiksi, ja Juudas heistä pahimmaksi.

Israelin eturivin nykykirjailija, hiljattain syöpään kuollut Amos Oz (1939–2018) näkee asian toisin. Hänen viimeiseksi jääneen romaaninsa nimihenkilö on pikemminkin ensimmäinen ja viimeinen kristitty, todellinen idealisti ja visionääri.

Toiset ovat Galilean kalastajia ja viljelijöitä, Juudas taas oppinut nuorukainen, jonka papisto pestaa varjostamaan Jeesusta. Ennen pitkää Juudas kuitenkin vakuuttuu Nasaretilaisen ihmeteoista, vallankumouksellisesta rakkaudenopista ja jumalallisesta alkuperästä. Ristikuolema on Juudaksen silmin välttämätön, jotta profetiat täyttyvät ja uusi aika koittaa ihmiskunnalle.

Niinpä opetuslapsista uskollisin ja apostolien rahastonhoitaja rupeaa järjestelemään tapausten kulkua otollisemmaksi ihmeistä suurimmalle. Tarvitaan oikeista naruista vetelyä, junailua ja lahjuksia.

”Juudas Iskariot oli siis ristinnäytelmän käsikirjoittaja, manageri, ohjaaja ja tuottaja. Hänen arvostelijansa ja mustamaalaajansa, joita on joka sukupolvessa, ovat osuneet sen suhteen ehkä enemmän oikeaan kuin ovat osanneet kuvitellakaan. Silloinkaan kun Jeesus teki kuolemaa ristillä, kitui kauhistuttavissa tuskissa tunti toisensa jälkeen, auringon paahtaessa, veren noruessa haavoista ja kärpästen pörrätessä haavojen yllä, silloinkaan kun hänelle annettiin etikkaa juotavaksi, silloinkaan Juudas ei hetkeksikään lakannut uskomasta: aika on tullut. Pian Jumala nostaisi ristiinnaulitun, tämä vapautuisi nauloistaan, laskeutuisi ristiltä ja sanoisi hämmästyksestä maahan lakoavalle kansalle: pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne.” (s. 179)

Kun näin ei tapahdukaan, armo ja laupeus ovat kuolleet maailmasta. Juudas riistää henkensä, eikä ehdi todistaa kiven vierittämistä haudalta tai helluntain tapahtumia.

Laskevan auringon talossa

Juudas ei ole historiallinen romaani ajanlaskumme alusta. Vaan pikemminkin talven 1959–60 päivistä Jerusalemissa, viikunoiden ja viiniköynnösten varjostamasta talosta Rabbi Elbazin kujalla ja epäsuhtaisesta kolmikosta, joka sitä hetken yhdessä asuttaa.

Tai pikemminkin Gershom Wald ja hänen miniänsä Atalja Abrabanel ovat vakikalustoa, Shmuel Ash vain käy kääntymässä. Shmuel on mitä ozilaisin hahmo: opintonsa kesken jättänyt ja rakkaudessa pahasti siipensä polttanut astmaatikko. Hän juopuu helposti omista ajatuksistaan, mutta on aivan yhtä taipuvainen väsymykseen ja lamaannukseen.

Jo ensiriveillä on selvää, että Shmuelia tullaan viemään kuin nuorta Sinuhea tai Wertheriä.

Koska vanhemmat ovat tehneet konkurssin ja muitakaan pätkätöitä ei tule vastaan, Shmuel tarttuu kohtalokkaaksi osoittautuvaan ilmoituslappuseen: raajarikolle vanhalle älykölle etsitään keskusteluseuraa, iltaviidestä iltayhteentoista. Paikan päällä käy ilmi, että tehtäviin kuuluu myös iltapuuron lämmitys ja lääkkeiden jako. Palkka on pieni, mutta diiliin kuuluu asuminen saman talon ullakkohuoneessa. Sekä tietenkin ehdoton vaitiolo kaikessa talossa nähdystä tai kuullusta.

Einstein-viiksisen, kulmakarjaharjanteiden alta maailmaa katsovan Gershomin ominta alaa ovat piikikkäät, räiskyvät ja ristiriitaiset puheet. Shmuelin työnkuvaan kuuluu loputon puheen porina ja vastaan väittäminen. Siis harjoitusvastustajana ja henkisenä stimulanssina toimiminen.

Gershomin miniä Atalja taas on arvoituksellinen, kissamainen 45-vuotias leskirouva, joka tekee työkseen salapoliisin hommia. Jo Juudaksen ensiriveiltä asti on selvää, että Shmuelia tullaan viemään kuin nuorta Sinuhea tai nuorta Wertheriä.

Sillä petollinen on ihmissydän, tiesi jo profeetta Jeremia. Ja tutkimaton myös.

Sipulinkuorintaa ja maatuskanukkeja

Ozin henkilökuvaus on sipulinkuorintaa, maatuskanukkeja toistensa päällä ja alla. Talossa väreilee salaperäinen yksinäisyyden tuntu ja juutalaiselle kulttuurille ominainen, katkeransuloinen melankolia.

Hiljalleen selviää, että appiukko ja hänen miniänsä ovat molemmat

suuren menetyksensä rampauttamia. Gershomista ei voi tulla enää koskaan isoisää, Atalja taas suhtautuu kitkerästi koko miessukuun. Sillä edellisen poika ja jälkimmäisen aviomies Micha on surmattu raa᾿asti Israelin itsenäisyyssodassa keväällä 1948.

Eikä tässä vielä kaikki. Ataljan isä Shealtiel Abrabanel on ollut itsenäistymisen ajan avainhenkilöitä, Maailman Sionistijärjestön ja Juutalaistoimiston intellektuelleja.

Kymmenessä vuodessa Shealtielin nimi on kadonnut julkisuudesta täysin. Epähenkilöstä kertovia lehtiartikkeleita täytyy jäljittää arkistoista ja lukusalien pölystä. Häntä on myös ehditty herjata ”arabien rakastajaksi”, ”petturiksi”, ”Muezziniksi” ja ”Hajj Aminiksi”.

Tämä johtuu tietenkin politiikasta, ja toisinajattelusta. Israelin ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion (1886–1973) on ajat sitten hylännyt nuoruutensa työväensionismin ja ihmisveljeyden aatteet. Tilalle ovat puskeneet nationalismi ja Luvatun maan messianismi.

Ozin viimeinen romaani on poliittinen ja poleeminen, Lähi-idän tämänhetkiseen umpikujaan kurottava kirja.

Shealtiel Abrabanel taas ehti 1940-luvulla panna kaiken arvovaltansa peliin, jotta koko valtiota ei edes perustettaisi. Hän uskoi historialliseen kompromissiin ja valtiottomaan yhteisöllisyyteen juutalaisten ja arabien välillä.

Shealtielin hahmo tekee Ozin nostalgis-romanttisesta testamentista samalla hyvin poliittisen ja poleemisen, Lähi-idän tämänhetkiseen umpikujaan kurottavan kirjan.

Ataljan isälle kansallisuusaate, ja sen takana mylläävät uskonnollis-messiaaniset energiat, ovat golem, Prahan geton myyttinen hirviö, joka on vääjäämättä nouseva myös luojiaan vastaan.

Tai kuten Atalja vetää räiskyvään tapaansa yhteen: ”Halusitte valtion. Halusitte itsenäisyyden. Lippuja, univormuja, valuutan, rumpuja ja trumpetteja. Vuodatitte virroittain viatonta verta. Hautasitte kokonaisen sukupolven. Karkotitte satojatuhansia arabeja kodeistaan. Laittoman alijan aikana pistitte laivakaupalla Hitleriltä pelastunutta väkeä suoraan satamalaiturilta taistelukentille. Kaikki sen tähden, että tänne saataisiin juutalaisten valtio. Katso nyt, mitä olette saaneet.” (s. 216)

Alijat olivat juutalaisten muuttoaaltoja Palestiinaan, 1800-luvun lopulta toisen maailmansodan alkuun.

1950-luvun idealistinen Israel

Nykynäkökulmasta Ben-Gurionin ja fiktiivisen Shealtiel Abrabanelin välirikko voi tuntua käsittämättömältä. Onhan Israel ollut 1960–70-lukujen sodista asti ollut Yhdysvaltain sotilasapuun, taloudelliseen ja poliittiseen tukeen nojaava valtio, jota syytetään miehitettyjen palestiinalaisalueiden kurjuudesta ja näköalattomuudesta.

Toisin oli 1940–50-lukujen pioneeriaikoina. Molemmin puolin verisessä itsenäisyyssodassa Israelia tuki Neuvostoliitto. Palestiinan vanha siirtomaaisäntä Britannia taas asettui Jerusalemia piirittävien arabiarmeijoiden puolelle.

Uuden valtion idealismiin kuuluvat kibbutzit ja moshavit oliivi- ja hedelmätarhoineen ja eukalyptuspuineen. Bussissakin kajahtavat pioneerilaulut. Ramonin kraaterin lähelle rakennetaan uudiskaupunki Beersebaa, unelmissa elää aavikon asuttaminen ja vihertäminen.

Uuden sosialismin klubi, Shmuelin entinen kantapaikka, on hajaannuksen tilassa. Juutalaisvaltiossa ollaan aluksi kiitollisia Josif Stalinille tämän tuesta ja Euroopan vapauttamisesta. Sitten opintopiiriin kiirii uutisia Itä-Euroopan uusien kansandemokratioiden juutalaisvastaisuudesta ja Isä Aurinkoisen viime vuosien vainoharhasta. Generalissimus Stalin uskoo juutalaislääkärien pyrkivän myrkyttämään hänet ja aloittaa ”kosmopolitismin” vastaisen kampanjansa. Lopullinen niitti ovat NKP:n 20. puoluekokouksen paljastukset.

Miten muka Shmuelin kaltainen pettynyt romantikko ja epäonnistuneiden vallankumousten kirjuri pääsisi karvoistaan? Hän sisustaa ullakkoasuntonsa Kuuban vallankumouksellisilla, Fidel ja Raul Castron ja Che Guevaran kuvilla.

Sodan ja rauhan veteraani

Ozin romaani käy malliesimerkiksi siitä, että kun henkilöiden välisessä dynamiikassa on draivia ja arkitason kuvaus toimii, mukaan voi ujuttaa vaikka kuinka isoja filosofisia, teologisia ja maailmanhistoriallisia spekulaatioita.

Ateisti tai agnostikko Shmuel valmistelee lopputyötään juutalaisten ja kristinuskon suhteesta. Hän ihmettelee omituista ivaa ja ylenkatsetta, jonka vallassa Jeesusta myöhemmässä rabbiinisessa kirjallisuudessa käsitellään.

Sama kohtalo uhkaa kaikkia haaveilijoita ja unennäkijöitä, oli kyse sitten Jeesuksesta, Juudaksesta tai Shealtiel Abrabanelista.

Tai kirjailijasta itsestään.

Amos Ozia voi pitää viimeisenä 1940–50-lukulaisena, työväensionistisen sukupolvensa ja koko Israelin omatuntona.

Kirjailija osallistui vuoden 1967 kuuden päivän sotaan ja vuoden 1973 Jom kippur -sotaan. Hän näki kuitenkin jo alusta alkaen, että palestiinalaisalueiden miehitys korruptoi yhtä hyvin miehittäjät kuin sen kohteet. Oz olikin Peace Now – eli Shalom Akhshav -rauhanjärjestön perustajia ja kahden valtion ratkaisun puolestapuhuja. Kun Israelin vanha mahtitekijä eli työväenpuolue 1990-luvun jälkipuolella väsähti, Oz siirtyi vasemmistolaisemman Meretzin tukijoukkoihin.

Sodan ja rauhan veteraani Oz rakasti kunnon väittelyjä yhtä paljon kuin hahmonsa. Jos hän kohtasi kotimaassaan tai maailmalla sellaisia radikaaleja, joiden mielestä aivan kaikki paha Lähi-idässä on Israelin syytä, vanha työväensionisti heräsi puolustamaan kotimaataan.

Suuri välirikko ja Algerian varjot

Juudas-romaanissa viitataan moneen otteeseen Algerian sotaan ja Albert Camus᾿n (1913–60) hahmoon. Ozin ”camuslaisuus” onkin ilmeistä.

Ranska kävi vuosina 1954–62 julmaa siirtomaasotaa Algerian kansallista vapautusrintamaa (FLN) vastaan. FLN vastasi summittaisella terrorilla siviilejä vastaan. Algerianranskalainen Camus puhui helleenisestä, välimerellisestä suvaitsevaisuudesta ja kahden kansan yhteiselosta. Hän kieltäytyi valitsemasta jyrkkiä ja ehdottomia puolia.

Tästä hyvästä tuleva nobelisti sai niin Ranskan oikeiston kuin äärivasemmiston vihat niskaansa. Algeria oli myös yksi osatekijä eksistentialismin suurnimien, Camus᾿n ja Jean-Paul Sartren (1905–80) suuressa välirikossa. Sartre ja hänen elämänkumppaninsa Simone de Beauvoir (1908–86) kannattivat siirtomaiden vapautusliikkeitä hinnalla millä hyvänsä. Kun Neuvostoliitto petti aikansa radikaalien odotukset, Sartre ja de Beauvoir innostuivat Maon Kiinasta ja kulttuurivallankumouksesta.

Kirja on kaunista kunniantekoa toisinajattelijoille, näkijöille, haaveilijoille ja Jumalasta juopuneille.

Jälkeenpäin on helppo nähdä neuvostototalitarismia ja FLN:n terrorikampanjaa arvostelleen Camus᾿n viisaus. Mutta vielä vuoden 1968 sukupolven silmin Sartre ja de Beauvoir edustivat aitoa aatteellisuutta, Camus taas epäilyttävän pikkuporvarillista humanismia.

Myös Juudas-romaanin pitkissä maailmankatsomuksellisissa keskusteluissa määritellään realismi ja utopismi, isänmaallisuus ja maailmankansalaisuus moneen kertaan uusiksi.

Olisiko Shealtiel Abrabanelin linja ollut sittenkin parempi kuin pommisuojissa ja muurien takana eläminen, loputon vihanpidon ja kostoiskujen kierre? Vai ollaanko väkivallasta pääsemättömissä, niin kauan kuin kahdella kansalla on sama Luvattu maa?

Joka tapauksessa kirja on kaunista kunniantekoa toisinajattelijoille, näkijöille, haaveilijoille ja Jumalasta juopuneille. Heillä on edes joskus kyky nähdä tämän hetken tuolle puolen, ja parempaan maailmaan.

Tai kuten Gershom Wald asian ilmaisee, pessimistin ja kyynikon elämänviisaudessaan. ”Ja tämänkin minä sanon, huolimatta siitä mitä sanoin aiemmin: onnellisia ovat haaveilijat ja kirottu on ihminen, joka silmänsä aukaisee. Haaveilijat eivät meitä pelasta, eivätkä heidän opetuslapsensa, mutta ilman unia ja haaveilijoita olisi yllemme langennut kirous seitsemän kertaa raskaampi. Haaveilijoita on kiittäminen siitä, että me selväpäiset olemme vähemmän kivettyneitä ja epätoivoisia kuin olisimme ilman heitä.” (s. 161)

Jerusalem, rakastettuni

Tietenkään Oz ei olisi Oz, jos kirja olisi pelkkää politiikka ja lähihistoriaa.

Yhtä lailla kyseessä on rakkaustarina, jonka loppu on alusta asti tiedossa. Atalja tekee selväksi, ettei aio enää rakastua. Shmuelia ennen on ollut toisia nuoria miehiä, viihdyttämässä vanhaa herra Gershomia ja lopulta myös leskeä itseään. Mutta Ataljan suosio ja suopeus on mahdollista vain muutamaksi yöksi kerrallaan, ja sitten ei koskaan enää.

Aivan kuin se nyt Shmuelia pystyisi pidättelemään. Ataljan ja Shmuelin vaellusretket öisen Jerusalemin kiemuraisilla kujilla ovat modernia Korkeaa veisua. Tai uuden raamatunkäännöksen mukaan Laulujen laulua.

On aivan selvää, ettei Ozin kirja voi tapahtua Tel Avivin tai Beerseban kaltaisissa toivottoman nuorissa ja historiattomissa juutalaiskaupungeissa. Tarvitaan ikivanha Jerusalem, sen kulttuurien kerrostumat ja elämäntapojen tilkkutäkki. Kirjan äänimaailmaan kuuluu harmonikan ja huuliharpun haikeaa soittoa, käsityöläispajojen ja duunaribaarien klezmeriä ja Shmuelin opiskelijapiirien suosimaa jazzia ja chansonia.

Ozin maailmassa vain kaipaus on ikuista.

On valopetrolilämmittimiä, yöperhosten tanssia, kiimaisten kulkukattien mouruamista roskisten äärellä, korkeiden sypressien silhuetteja ja Kuu Siioninvuoren ja Itkumuurin yllä.

Aistivoimainen Jerusalemin kuvaus tuo mieleen Ozin itsenäisyyssodan melskeisiin sijoittaman lapsuuskuvauksen Pantteri kellarissa (suom. Kristiina Lampola, Tammi 2000).

Rabbi Elbazin kujaa leimaa pettymyksen ja surun löyhkä. Toisistaan kosketusetäisyydellä olevat henkilöt ovat samalla itse itselleen rakentamien eristyssellien vankeja. Läheisyyden ja vierauden vuorotanssi on kuin Ozin runomuotoon kirjoitetusta hajonneen perheen draamasta Meri on sama (suom. Kristiina Lampola ja Mikko Rimminen, Tammi 2002).

Ozin maailmassa vain kaipaus on ikuista.

”Hän kumartui vilkaisemaan rannekelloaan. Kymmenen minuuttia yli yksi. Ainoatakaan elävää sielua ei näkynyt koko kaupunginosassa. Vain yhdestä ikkunasta kajasti heikko valo. Shmuel kuvitteli, että nuori jeshivaopiskelija istui siellä lausumassa psalmeja. Mielessään hän sanoi tuolle opiskelijalle: Sinä ja minä etsimme kumpikin jotain mittaamatonta. Koska sillä ei ole mittaa, me emme löydä sitä, vaikka etsisimme aamuun asti, koko seuraavan yön ja kaikki sitä seuraavat yöt aina kuolemaamme asti ja ehkä vielä senkin jälkeen.” (J, s. 231)

Intohimon ja velvollisuuksien jaakobinpainia

Runollinen, eleginen, kissamaisen eroottinen ja samalla ärhäkkä kirja jäi Ozin viimeiseksi. Minna Tuovisen suoraan hepreasta suomentaman, täyteläisen kerronnan taustalle voi pistää soimaan vaikkapa toisen hiljattain edesmenneen intohimon ja velvollisuuksien jaakobinpainin kuvaajan, kanadanjuutalaisen Leonard Cohenin (1934–2016) musiikkia.

Yhtä lailla kannattaa tutustua aiempiin Ozeihin. Kuten sotaisalle 1970-luvulle, siirtokuntien rakentamisen ja Likud-puolueen nousun keskelle sijoittuvaan kirjeromaaniin ja moniääniseen mosaiikkiin Musta laatikko (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 1990). Tai Ozin kipeän ja kivuliaan hauskaan muistelmateokseen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2007).

Mitä olisi tapahtunut ilman kristinuskon ja juutalaisuuden välirikkoa?

Juudaksen vastakarvainen lähihistorian uudelleenkirjoitus ja paikoitellen hurjat teologiset spekulaatiot tuovat mieleen myös venäläisen Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) romaanin Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016).

Ulitskajalla keskitysleiristä selvinneet Itä-Euroopan ja Venäjän juutalaiset ottavat ensiaskeliaan Pyhällä maalla. Romaanin nimihenkilöllä, lapsenkasvoisella ja -mielisellä Daniel Steinillä on käsillään ihmistä suurempi missio: juutalaisuuden ja katolisuuden yhteensovittaminen.

Aivan niin kuin Juudaksessakin yksi sivupolku pohtii, mitä olisi tapahtunut ilman kristinuskon ja juutalaisuuden välirikkoa. Sitä mahdollisuutta, että Jeesusta ei olisi niin voimakkaasti karkotettu rabbien kirjoituksista. Ja jonkinlainen reformoitu juutalaisuus voisi olla nyt Euroopan valtauskonto.