Irakin Purkkajeesus

Irakista lähteneen, Suomessa asuvan Hassan Blasimin toinen novellikokoelma Irakin Purkkajeesus (Al Masih al-iraqi) kulkee samanlaisia omituisia polkuja kuin esikoiskokoelma Vapaudenaukion mielipuoli (2012) mutta keskittyy sitäkin painokkaammin väkivallan, tarinankerronnan ja näiden erottamattoman suhteen teemoihin.

Ensimmäinen novelli ”Pukinlaulu” alkaa kuvauksella siitä, kuinka irakilaiset jonottavat fiktiivisen Muistiradion toimitukseen kertomaan elämäntarinoitaan. Meneillään on karsinnat, joissa etsitään sykähdyttävimpiä elämänkohtaloita esitettäviksi kansalle julkisilla taajuuksilla.

Vaikka radion pukumies tiedottaa, että tärkeintä on ”aitous ja kerrontatyyli”, jonottajat ovat varmoja, että tässä kilpaillaan rajuimmasta kärsimystarinasta. Näitä kuullaan ohimennen jonossa muutama, mutta kilpailu on totista. ”Siinäkö se nyt sitten oli? Minun kertomuksestani pakahtuisi kivikin kahtia!”

Blasimin huumorintaju on sen verran sysimusta, että tästä lähdetäänkin seuraamaan esimerkkitarinaa, jossa kirjaimellisesti hukutaan paskaan. Tarinan päähenkilö on ”ehkä maailman nuorin murhaaja”, joka on kaksivuotiaana luultavasti hukuttanut pikkuveljensä paskatynnyriin.

”Väittävät että minä tyrkkäsin veljeni viemärisäiliöön ja juoksin piiloon kanakoppiin talon katolle. Isompana yritin että josko se putosi sinne itse ja minä juoksin pakoon koska säikähdin, mutta minulle vastattiin että sinähän tunnustit. Tivaustyyli taisi olla samanlainen kuin diktaattorin poliisilla… Itse en muista tapahtumasta mitään. Mutta ne kuvailivat kaiken, ihan kuin oikein herkuttelisivat nyyhkyelokuvalla. Koko naapurusto mässäili tankkionnettomuutemme kauhukarnevaalin yksityiskohdilla.”

Tästä poika tietenkin leimautuu pysyvästi ja kasvaa jatkuvan kauhistelun ja kiusaamisen keskellä, eikä hänelle jää muuta lohtua kuin kuvitella mahdollisimman tuskaisia kuolemia kiusaajilleen ja äidilleen.

Blasimin novelleissa poliittiset tragediat sekoittuvat arvaamattomilla tavoilla henkilökohtaisiin.

”Lähiympäristöni ihmisiä minä tarkkailin koko lapsuuteni ja nuoruuteni kuin hämärässä piileksivä tarkka-ampuja. Tarkkailin ja ammuin. Ammuin tosielämän painajaisia niillä painajaisilla joita itse kehittelin päässäni. Kuvittelin, miten äitiäni ja muita kidutetaan… Muistan yhä vihkon kanteen painetun valokuvan presidentistä hymyilemässä sotilasunivormu päällä. Alapuolella luki: ’Kynä ja kivääri: samaa kaliiperia.’”

Loppunovellia lukiessa voi jännittää, tuleeko tällaisesta pojasta isona kiduttaja, sotilas vaiko sittenkin vain vihanneskauppias. Blasimin novelleissa poliittiset tragediat sekoittuvat arvaamattomilla tavoilla henkilökohtaisiin, esimerkiksi yllä siteerattujen katkelmien metaforissa. Hukkumiskuoleman tapahtuessa veljesten rauhaa rakastava isä on sodassa ajamassa panssarivaunua, äiti lojuu kotona mutta on henkisesti poissa.

Merkitysten labyrintti

”Pukinlaulussa” tarinoiden kuuntelu vie väkivallan äärelle, sillä tarinat ovat väkivallan luomia. Toiseen suuntaan mennään novellissa ”Tuhat ja yksi veistä”, jonka päähenkilöillä on outo kyky taikoa veitsiä esiin tai kadoksiin katsomalla niitä keskittyneesti itkien. Yhdelle kyse on traumoista, toiselle leikistä, kolmannelle pyhästä velvollisuudesta. Kertoja syventyy veitsien mysteeriin ajatellen ensin niiden symboloivan väkivaltaa. Arvoitukseen ei löydy ratkaisua, sen sijaan etsiminen vie kirjallisuuden maailmaan.

”Olin kuin jännityksestä juopunut pieneläin, joka oli eksynyt suurpedon pesään ainoana kompassinaan pelonsekainen rakkaus elämän monimuotoisuuteen. Mutta jokainen ajatus kiisti toisen ajatuksen, jokainen käsite kätki sisäänsä toisen käsitteen, jokainen teoria syvensi jonkin toisen teorian mysteeriä, jokainen tunne sivalsi jotain toista tunnetta, jokainen kirja ivasi toista kirjaa, jokainen runo kätki sisäänsä toisen runon. Yhdet portaat veivät ylös, toiset alas. Tiedon maailma tuntui minusta usein samalta kuin veitsitemput: yhtä mystiseltä ja absurdilta, viihdyttävältä leikiltä.”

Blasimin novellien arvoitusten miettiminen ei vie yksiselitteisten ratkaisujen äärelle vaan ambivalentteihin sokkeloihin, jotka tuovat mieleen Kafkan tai Borgesin. Maagisen realismin ja absurdismin ohella mukana kulkee Lähi-idän kertomusperinne, viittauksia on esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön tarinoihin ja Rumiin.

Sokeiden sodat

Absurdi kokemus sodasta korostuu kokoelman niminovellissa. Siinä irakilaissotilaiden niskaan putoilee amerikkalaisten pommeja, mutta vihollisia ei näy missään. ”Olipa taas yksi sokeiden sota. Koko meidän pataljoonassamme ei yksikään mies ampunut laukauksen laukausta.” Paikallinen Jeesus tässä novellissa on purkkaa jauhava Daniel, jonka ilmavaivat ja syyhyt tutkamaisesti ilmoittavat ohjuksista etukäteen.

Novelleissa kuvataan sekä väkivallan uhreja että tekijöitä. Usein hahmot ovat vähän molempia, heillä on osansa väkivallan kehässä. Monissa tarinoissa väkivallan imuun joudutaan sattuman oikusta, toisissa siihen kasvetaan niin kuin novellissa ”Kompassi ja murhamiehet”, jossa kaikkien pelkäämä kovaotteinen isoveli opettaa pikkuveljelleen, miten tullaan muiden silmissä ”Jumalaksi”.

Väkivallan kehät ja tarinoiden reitit tosin ovat ennalta arvaamattomia. Sattumanvaraisuus korostuu scifinovellissa ”Onkalo”, jossa ihmisiä menneisyydestä ja tulevaisuudesta putoilee satunnaiseen onkaloon, toistensa viihdykkeeksi tai ruuaksi. ”Syöt sinäkin vielä minut, ja sitten jotkut muut syövät sinut…” toteaa jostain lähitulevaisuuden kriisipesäkkeestä pudonneelle kertojalle keskiajalla elänyt bagdadilaisrunoilija nakertaessaan talvisodasta tupsahtaneen venäläissotilaan reittä.

Väkivallan kehät ja tarinoiden reitit tosin ovat ennalta arvaamattomia.

Toisaalta traumat synnyttävät tarpeen kertoa, toisaalta ne voivat saada ihmisen lukkoon. Näin käy novellissa ”Ole kiltti äläkä tapa minua… tämä on minun puuni!”. ”Tiikerin olisi tehnyt mieli kirjoittaa itsekin, mutta hän ei rohjennut – oli mahdotonta edes kuvitella, miten päänsisäiset kauhukuvat saisi supistettua sanoiksi.”

Teoistaan palkkatappajana Tiikeri ei kerro vaimolleen eikä kellekään muullekaan, sen sijaan hän uhoaa kaikelle vastaantulevalle, kuten vaikkapa tielle tai vesilasille, ja kuljettaa kuollutta miestä bussilla Helsingin kaduilla.

Blasim vs. rottakriitikko

Novelleissa ihmisiä räjäytetään ja raiskataan, heidät porataan täyteen reikiä tai heille syötetään paskaa. Lukukokemus olisi romaanimittaisena ja yksityiskohtaisilla kuvailuilla varustettuna varmaankin luotaantyöntävä ja masentava.

Moisen kohtalon Blasim kuitenkin välttää paitsi mielikuvituksen ja pikimustan huumorin myös tarinoiden tiiviyden ansiosta. Kärsimyksillä ei jäädä mässäilemään, vaan tarina liikkuu eteenpäin. Tyylin toimivuudesta on kiittäminen myös suomentaja Sampsa Peltosen kompaktia, tarkoituksenmukaista kieltä.

Minimalismin kääntöpuolena on vaara luisua liiankin kryptiseen tai referaattimaiseen kerrontaan, kun hahmoja, käänteitä ja yksityiskohtia tulee vastaan sellaista tahtia, että lukeminen käy hitaaksi tai kangertelevaksi. Mielenkiinnon Blasim osaa pitää yllä joka hetki kokoelman alusta loppuun. Itseironisimmillaan Blasim antaa omituisen rottaharrastajan kritisoida proosaansa metafiktiivisessä hämmingissä nimeltä ”Mikset kirjoita kunnon romaania vaan luot aina tällaisen henkilögallerian?”

Väkivalta on tosielämässäkin aina huomiota herättävää ja huomionarvoista, itsestään selvästi muttei itsetarkoituksellisesti. Siitä syntyy väistämättä tarinoita. Irakin Purkkajeesuksen novelleissa väkivaltakuvaukset on useimmiten kerrottu tarinoina tarinoiden sisällä eli kerronnallisuutta korostaen. Kokoelma on täynnä tarinoita, niitä on useita jokaisessa kymmenen tai kahdenkymmenen sivun novellissa.

Runsas väkivalta pysyy tarinankerronnan otteessa eikä toisin päin. Tässä on aina tuntu siitä, että väkivaltaa käsitellään eikä vain kuvailla.