Pietolan tytöt

Kun Heikki Meriläisen (1847–1939) Pietolan tytöt julkaistiin vuonna 1892 WSOY:n kustantamana, teos sai lehdistössä varovaisen myönteisen vastaanoton. Meriläisen rikas kieli ja kainuulaisen kansanelämän kuvaus keräsivät kiitosta. Aikalaisilta jäi kuitenkin huomaamatta erikoinen seikka, joka kirjallisuudentutkija Pertti Lassilan huomioimana on noussut romaanin keskeiseksi tunnuspiirteeksi: Pietolan tytöt on ilmetty muunnelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä.

Kainuulainen Heikki Meriläinen lukeutuu esimerkiksi Pietari Päivärinnan ja Kauppis-Heikin ohella siihen kouluakäymättömien kirjoittavien talonpoikien joukkoon, joita 1800–1900-lukujen taitteessa kutsuttiin kansankirjailijoiksi. Heille räätälin pojasta kirjailijaksi ponnistautunut Aleksis Kivi oli luonteva esikuva.

Vaikka Pietolan tytöt monessa käänteessään myötäilee Kiven kerrontaa, Meriläisen muunnelmalla on myös itsenäiset ansionsa. Kiven kansalaistumiskuvauksen asetelma kääntyy tavallaan päälaelleen, kun seitsemän jääräpäisen veljeksen asemesta ”aapeluksen” ja elannon kimpussa kipuilevat yhdeksän toimeliasta ja sisukasta sisarta. Siinä missä Jukolan veljekset joutuvat vaikeuksiin kulmikkaiden luonteidensa tähden, Pietolan tytöissä vastukset tulevat – ihanteelliseen sävyyn kuvatun – sisaryhteisön ulkopuolelta.

Montako sisarta tarvitaan peittoamaan seitsemän veljestä?

Romaanin alussa sisarusten äiti ja vastasyntynyt veli kuolevat. Tytöt jäävät elämään isänsä Pieton kanssa, joka kauan kaivatun poikainsa menetyksestä synkistyneenä vaeltelee päivät pitkät teerimetsällä.

Syrjäisen pientilan hoitaminen jää sisarusten harteille: naapurien opastuksella he kuitenkin oppivat selviämään niin miesten kuin naistenkin töistä. Sisarukset muun muassa rakentavat hirsistä uuden Pietolan talon palaneen tilalle. Pietolan tytöt onnistuvat sen impivaaralaisen onnelan luomisessa, joka Jukolan pojilta paloi poroksi. Kaskisavun ja metsokeiton tuoksuinen Pietolan arki on niukkaa mutta onnellista.

Pietolan tytöt on ilmetty muunnelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä.

Velvoite oppia lukemaan ja suorittaa rippikoulu avaavat sisaryhteisön todellisuuden maailmalle ja sen petollisuudelle. Tyttöjä saapuu opettamaan lukutaidossa hyväntahtoinen leskimuori Maija poikansa kanssa. Tytöt opetettuaan hän kuitenkin viekoittelee Pieton puolisokseen ja huijaa lukutaidottoman isännän nimen testamenttiin, joka jättää koko komeaksi kohonneen Pietolan tilan Maijan Pentti-pojalle.

Äitipuolen petoksen myötä romaanin draama herää eloon ja tasapäisestä sisarkollektiivista alkaa kuoriutua esiin yksilöitä: Pieton kuoleman jälkeen yksi tytöistä jää Pentille emännäksi, muutama piioiksi ja puolet lähtevät riitaisan eron jälkeen maailmalle. Lopulta sisarusten eri tavoin kiviset polut johtavat jälleen yhteen – vaikka muutama polku katkeaakin kesken matkan.

Takakansi mainostaa romaania ”esifeministisenä utopiana”. Meriläinen kyllä kuvaakin sisarukset miehen tehtävät täyttävinä, ja romaanin miehet taas ovat jokainen jotenkin kyvyttömiä. Silti itsellisen elämän mahdollisuudet eivät sisarille aukea muualla kuin kotitilalla korven uumenissa.

Romaani ei kyseenalaista aikansa käsityksiä rahvaan naisten asemasta ja vaikutusmahdollisuuksista, mutta tekee  kyllä naisten heikomman aseman näkyväksi. Meriläinen ei kuvaa ”utopiaa” vaan paremminkin sankarillisen raadantakertomuksen, jossa hänen näkökulmastaan paras mahdolliseksi ajateltavissa oleva lopputulos toteutuu. Mutta sekin kahden sisaren menetyksen hinnalla.

Heikki Meriläisen tarkkoja havaintoja rahvaan todellisuudesta

Niukoista oloista ponnistanut Meriläinen tunsi omakohtaisesti kuvaamansa todellisuuden. Romaanin kuluessa monet omavaraisen kaskitalouden työt tulevat seikkaperäisesti kuvatuiksi. Meriläinen tekee tarkkoja havaintoja ihmisten mielenmaailmasta ja siirtää ne kuvauksina romaaniinsa. Sisarussarjan kuopuksen, Martan, epileptiset kohtaukset sekä lehtolapsensa menettämisestä traumatisoituneen Kertun psykoottinen tila tulevat kuvatuiksi todentuntuisesti.

Meriläinen muistetaan myös yhtenä ahkerimmista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanperinteen kerääjistä: hänen tallettamiaan tekstejä, taikoja ja loitsuja on Kansanrunousarkistossa tuhansia. Kainuulaiset sananparret saavatkin romaanin dialogeissa keskeisen sijan, ja romaanin alkupuolella on seikkaperäisesti kuvattu naapurin muorin tekemä taika, jolla karkotetaan ”vesikalmaa” veden varaan joutuneista tytöistä.

Kiven kansalaistumiskuvauksen asetelma kääntyy päälaelleen.

Lukutaidon oppiminen tuo sisarusten elinpiiriin ilkeän äitipuolen lisäksi myös rovastin lahjoittaman Raamatun, jonka symbolinen merkitys ja sitaatit dialogissa loppua kohden kasvavat. Alussa kuvattu uskomusmaailma, joka perustui suullisen kansankulttuurin välittämän taikuuden ja lukutaidottomilta vanhemmilta opitun kristinuskon sekoitukseen, siirtyy vähin erin syrjään uskonnollisiin kirjoihin nivoutuvan herännäisyyden myötä. Yksi romaanin punaisista langoista onkin kertomus korpirahvaan kirjallistumisesta.

Herännäisyys oli Meriläiselle tuttu hänen ankarasta lapsuudenkodistaan. Pietolan tytöissä Kainuun korpien herännäisyys näyttäytyy silti parhaana keinona sovittaa yhteen talonpoikainen raadanta, elämän haavoittuvaisuus, kyläyhteisön paineet ja turmiollisena näyttäytyvä suhde kirkonkylältä avautuvaan ulkomaailmaan.

Kuinka herännäisyys saapui Kainuun korpeen

Hieman yllättäen romaani kehittyykin lopussa kuvaukseksi perheyhteisön hengellisestä heräämisestä. Pietolasta paenneisiin sisaruksiin lukeutunut Auno tuo herätyksen mukanaan lapsuudenkotiin palatessaan. Heränneisiin liittyy erilaisten koettelemusten myötä tai syyllisyyden ajamina yksi jos toinenkin. Lopulta myös Aunon uskoon alkuun kylmäkiskoisesti suhtautuneet, pahatapaiset langot sonnustautuivat körttipukuihin.

Kiinnostavaa on, että Seitsemässä veljeksessä ainoastaan Juhanin mainitaan pukeutuneen körttivaatteisiin – muille veljeksille avautuu toisenlaisia tapoja löytää paikkansa kansalaisena. Pietolan tytöissä vaihtoehdot ovat niukemmat: Simeonin roolia mieleltään horjuvana sisaruksena kantava Kerttu ei enää toivu yhteisön jäseneksi, ja liian rohkeasti maailmaan suhtautunut Sanna kirjaimellisesti hukkuu maailman kuohuihin.

Romaani kehittyy kuvaukseksi perheyhteisön hengellisestä heräämisestä.

Yksikään maailmalle lähteneistä sisarista ei löydä paikkaa uudenaikaistuvan Suomen rattaissa: Viipurissa asti herrojen seurasta nauttinut Vappu kääntyy heränneeksi kuoleman rajalla käytyään. Meriläinen ei kuitenkaan sovita körttiröijyä aivan kaikkien sisarusten ylle. Romaanin lopussa perheyhteisön hengelliseksi äidiksi varttunut Auno joutuu huokaamaan: ”Jospa olisimme kaikki oikeita heränneitä… Jospa olisimme”. Romaanin loppukohtaus on tästä huolimatta seesteisen raukea kuvaus kirjavasun äärellä jaetusta yhteisestä lukuhartaushetkestä.

Pietolan tyttöjä voikin lukea rinnakkaiskertomuksena paitsi Seitsemälle veljekselle myös Juhani Ahon herännäisromaanille Kevät ja takatalvi (1906), jonka aatehistoriallisia virtauksia ja liikkeen johtohahmoja esittelevälle kuvaukselle Meriläisen teos tarjoaa syrjäisen korpikansan näkökulmasta kerrotun vastinparin.