Varjomadonna

Tervolalaissyntyisen Heli Slungan arktinen hysteria puhuttelee. Tarinallisessa esikoisrunokokoelmassa Jumala ei soita enää tänne pohjoisen pikkukylän kasvatti rimpuili, joi, rähjäsi ja tarjosi itseään halvalla, mutta piti samalla pintansa itsepäisellä, ihailua herättävällä sitkeydellä. Toisen runokokoelmansa Slunga on omistanut sukunsa vahvoille naisille. Varjomadonna on vetävää ja paikoin taidokasta runopuhetta ahdistavien naiskuvien varjosta.

Jo esikoisessa runojen vimmainen puhuja kieltäytyi samaistumasta kunnolliseen, hillittyyn naistyyppiin. Kokoelman mukaan koulun, kirkon, himokkaiden kaksilahkeisten ja julmuuteen pystyvien ikätovereiden puristuksessa kasvaa särmikkäitä, suurieleisiä tyttöjä, jotka tietävät oman paikkansa ja ovat valmiita taistelemaan olemassaolostaan verissä päin.

Esikoiskokoelmassa itseinho ja pisteliääksi raivoksi kääntynyt kelvottomuudentunne toimivat rosoisten runojen uusiutuvana polttoaineena. Tukea horjuvalle minuudelle etsittiin sekä korostuneen seksuaalisuuden kautta että todellisista ja kuvitteellisista (esi)äideistä. Toivo ja varmuus löytyivät viimein sukupolvien ketjusta, elämän jatkuvuudesta.

Varjomadonna on askel avaraan maailmaan. Kokoelmassa tehdään matkaa pohjoisesta etelään ja takaisin, avaudutaan menneeseen ja toisten tarinoille. Varjomadonna on esikoiskokoelmaa moniulotteisempi ja kypsempi kokonaisuus, mutta uutuutta kuljettaa Slungalle ominainen raivokas alkuvoima.

Toisena naisena

Slungaa on ahkeraan verrattu muihin pohjoisen kirjailijoihin Timo K. Mukasta Rosa Liksomiin. Varjomadonna hakee viitteensä kauempaa, aina Raamatusta asti. Slunga kirjoittaa naisen ikiaikaisesta roolista miestä tukevana kylkiluuna ja uhrautuvana jalanpesijänä, mutta tuo martat ja mariat nykyhetkeen.

Tämän päivän naiskuvan Slunga esittää yhtä lailla tasapäistävänä ja latistavana. Meistä on tullut peilien orjia. ”Tässä kaupungissa naiset asuvat peileissä. / Ne ovat notkeita sirkuseläimiä, / tammoja ja apinanaaraita/ jotka astuvat alas kuvistaan iltaisin. /—/ En ole varma enää/ millainen itse olen, olenko/ vaihtunut huomaamatta peilisalissa / joksikin toiseksi.”

Slunga kuvaa naisena olemista ratkeamattomien vastakohtien kautta. Seksuaalisuus on ilo ja ansa, naisen keho vankila ja mahdollisuus. ”Mistä on pienet tytöt tehty?” runoilija kysyy ja vastaa: ”Raa’asta kalasta ja munanvalkuaisista, / lumivalosta, television huminasta, tammanmaidosta, / sähkövirrassa uivista kuvista.” Korostuneen ruumiillisuuden alla kirveltää ainainen ulkopuolisuuden ja paikantumattomuuden tunne.

Vaikka Varjomadonnan runot kysyvät ja kyseenalaistavat, ne eivät lupaa ratkaisua naiskysymykseen. Vastausta ei löydy edes sisaruudesta tai naisten välisestä solidaarisuudesta. Moni runo on kirjoitettu toisen naisen, kuten hillittömän ja kaaosta aiheuttavan Lilithin paikalta. Hävityksen neidon ja arkisemmankin viettelijättären voimantunto syntyy suhteessa miehiin.

”Vain hullu olisi onneton punainen korkokenkä kaasupolkimella/ rakastajia joka ilmansuunnassa sulaa tietä 140 km tunnissa. / Vain hullu olisi onneton kun on kevät ja on itse vielä kaunis, / ja lumen alta paljastuneissa kaupungeissa miehet kaduilla, / puolittainen erektio lahkeessa, lupaus ilosta.”

Slungan esikoisen runopuhe oli suoraa ja vahvaa muttei kovin taidokasta. Varjomadonna tuo Slungan rekisteriin asemanvaihtoja ja tuoreita sävyjä. Kateuden, vihan ja himon riehakkaat ääritunteet ovat tehneet tilaa itseironialle, säälille ja empatialle. Slungan runoissa nainen taipuu moneksi ja antautuu monelle, muttei noitumatta suostu tarjottuihin asentoihin. ”Loitsut eivät auta”, hän kirjoittaa, muttei lakkaa loitsimasta.