Kamarimusiikkia

James Joycen (1882–1941) kuolemasta on kulunut 70 vuotta, ja hänen elinaikanaan julkaistujen teosten tekijänoikeudet ovat vapautuneet. Siksi tänä vuonna on ilmestynyt neljä uutta Joyce-suomennosta. Ulysses (eli Odysseus) on käännetty uudelleen, samoin Dublinilaisia. Savukeidas-kustantamolta on ilmestynyt kaksi aiemmin kokonaan suomentamatonta Joyce-kokoelmaa, runokokoelma Kamarimusiikkia (Chamber Music) ja kirjekokoelma Pyhä, rivo rakkaus.

Joycen ensimmäisen julkaistun teoksen Kamarimusiikkia ja hänen tulevalle vaimolleen Nora Barnaclelle kirjoittamiensa kirjeiden julkaisu samaan aikaan eri teoksina on Savukeitaalta hyvä veto. Teokset muodostavat yhdessä ristiriitaisen kuvan rakkaudesta (ja Joycesta). Kamarimusiikkia on korostetun puhtoinen ja perinteinen rakkausrunokokoelma, kirjekokoelma taas tarjoaa Joycen himoista ja mieltymyksistä yksityiskohtaisempaa tietoa kuin keskivertolukija kaipaisi.

Kärjistyneen dualistiseen rakkauskäsitykseen on osittain syynä konservatiivinen kirjallinen kulttuuri mutta ennen kaikkea tiukan uskonnollinen kasvatus ja siihen sisältynyt syyllistäminen ja synnintunto. Osittain omaelämäkerrallisessa romaanissaan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916) Joyce kuvaa antaumuksella nuoren runoilijan vapautumiskamppailua tulikivenkatkuisilla helvettisaarnoilla pelottelevien jesuiittojen sisäoppilaitosten henkisestä vankilasta. Romaanin nuori taiteilija toisaalta käy huorissa ja toisaalta kanavoi kömpelöä etäihastustaan Beatrice-henkiseen henkilöpalvontaan ja viattoman vanhanaikaisiin rakkausrunoihin.

Joycelle pyhä ja rivo rakkaus yhdistyivät Norassa, jonka hän tapasi kesäkuussa 1904 ja jonka kanssa hän eli heittelehtivässä rakkaussuhteessa elämänsä loppuun saakka. Monet Kamarimusiikin runot Joyce kirjoitti aiemmista muusista vuosina 1901–1904. Noran tapaaminen kuitenkin inspiroi häneltä joukon uusia runoja saman vuoden kesällä ja syksyllä, ja hän päätti koostaa niistä kokoelman.

Kokoelma julkaistiin vasta vuonna 1907, jolloin Joyce puuhaili Dublinilaisten (1914) parissa eikä ollut enää järin innostunut vanhanaikaisista runoistaan. Kirjeenvaihdon mukaan Joycen veli Stanislaus järjesti runot kokoelmaksi ja Joyce hyväksyi järjestyksen.

Järjestyksen kautta kokoelma kertoo fiktiivisen tarinan, samaan tapaan kuin esimerkiksi Shakespearen sonettikokoelma. Joyce kuvasi runoja I ja III alkusoitoksi, viimeisiä runoja XXXV ja XXXVI loppusoitoksi ja runoa XIV kaaren kohokohdaksi.

Kokoelman alussa runoilija kosiskelee neitokaista, ja varsinainen iskuruno on XI, jossa neitokaista suostutellaan luopumaan neitsyyttä symboloivasta hiusnauhastaan. Kohokohdan XIV jälkeen yhteiseloon alkaa hiljalleen hiipiä eripuraisia sävyjä, kunnes runoilija on taas yksin runoissa XXX-XXXIV.

Rakenne on siis paitsi kertova myös musiikillinen, ja symbolisella tasolla kokoelman kaari kulkee heräämisestä takaisin uneen (ja loppusoitossa uuteen heräämiseen) ja keväästä kesän kautta yksinäiseen syksyyn ja lopulta talveen.

Tyylillisesti Joyce otti vaikutteensa Elisabetin aikaisesta laululyriikasta, englantilaisesta romantiikasta, irlantilaisista kansanlauluista, Verlainelta ja Yeatsilta. Proosan suuri uudistaja oli nuorena lyyrikkona mahdollisimman perinteinen, vaikka myöhemmin Ezra Pound poimi kokoelman viimeisen runon imagistien antologiaan.

Joyce halusi runojensa kuulostavan Elisabetin aikaiselta musiikilta ja pyysi säveltäjiä säveltämään niistä vanhahtavia lauluja. Hän itse sävelsi runon XI lauluksi ”Bid Adieu to Girlish Days”. Yksittäisiä runoja ovat säveltäneet mm. Samuel Barber, Luciano Berio ja Karol Szymanowski. Nykymusiikin puolella koko kokoelma löytyy Spotifysta ainakin Martyn Batesin levytyksenä (folkahtavaa ambientia) ja Fire Recordsin kokoelmalevynä (indie rockia).

Kyseenalaisia käännösratkaisuja

Ville-Juhani Sutinen on suomentanut runot sujuvasti. Sanaston osalta Sutisella on hallussa juuri oikea rekisteri ”iltahämyineen”, ”sulopovineen” ja ”hulmuhiuksineen”, hän riimittelee kieltä mahdollisuuksien rajoissa ja antaa säkeiden soljua suomen kielelle luontevaan tahtiin. Hän on myös varustanut teoksen informatiivisella esipuheella ja avannut jokaisen runon taustaa ja symboliikkaa avuliailla loppuhuomautuksilla.

Suomennoksessa on kuitenkin ilmeisesti kiireestä johtuvia huolimattomuuksia, ja joidenkin runojen merkitykset ovat muuttuneet niin, ettei niiden luontevimpia tulkintoja suomennoksesta tavoita.

Sutinen kertoo huomautuksissaan runon IV liittyvän Stephen Dedaluksen ja Emman kohtaamiseen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta mutta tarkoittanee Stephenin katastrofaalisen epäonnistunutta iskuyritystä, joka löytyy vain romaanin postuumisti julkaistusta luonnoksesta Stephen Hero.

Runossa XI Joyce käyttää neitsyyden merkkinä sanaa ”snood”, joka tarkoittaa runon kontekstissa hiusnauhaa tai lettinauhaa mutta on käännetty sanalla ”hilkka”, joka on päähine, vaikka perinteisesti tytöt sitoivat hiuksensa nauhoilla ja naimisissa olevat naiset käyttivät päähineitä.

Runossa XII pohdiskellaan täydenkuun tuomia tunnelmia. Richard Ellmannin, A. Walton Litzin ja John Whittier-Fergusonin toimittamassa Joyce-kokoelmassa Poems and Shorter Writings kerrotaan, kuinka Stanislauksen mukaan eräs Joycen ihailema nainen tunnelmoi kuun surumielisyydellä, mihin Joyce reagoi kommentoimalla kuun muistuttavan lystikkäitä pyöreitä munkinkasvoja.

Sutisen tulkinta poikkeaa Stanislauksen anekdootista, hän on poistanut runosta munkinkasvot kääntämällä ilmauksen ”comedian Capuchin” muotoon ”kapusiinien komediaa”. Selityksissään hän tulkitsee runon pilkkaavan kapusiinimunkkien ”uskonnollista komediaa”.

Joycen suuriin vahvuuksiin kuuluu monipuolisuus.

Runossa XIII Joyce puhuttelee tuulta ensimmäisessä ja toisessa säkeistössä. Ensimmäisen säkeistön puhuttelun Sutinen on kuitenkin poistanut kääntämällä alun ”Go seek her out all courteously,/ And say I come,/ Wind of spices whose song is ever/ Epithalamium” muotoon ”Etsi hänet luoksesi lempeästi/ ja kerro että olen jo lähellä,/ tulen kuin tuoksuva tuuli joka soi/ häärunon säkeitä.” Toisen säkeistön puhuttelun ”Siis tuuli, pyydän, lähde matkaan” Sutinen on säilyttänyt. Keskenään ristiriitaiset käännösratkaisut rikkovat runon logiikan.

Runon XXVI ensimmäisessä säkeistössä kuvataan, kuinka nainen kuuntelee yön pelottavia ääniä. Toisessa sanotaan naisen mielenliikutusten ”olevan hänen” (”That mood of thine, O timorous,/ Is his”), joka kertoo hulluja tarinoita Purchasin tai Holinshedin innoittamana. Samuel Purchasin kuvaus Xanadusta inspiroi Coleridgen runofragmentin ”Kubla Khan”, Raphael Holinshedin historialliset kronikat taas tarjosivat materiaalia Shakespearen näytelmiin. Naisen mielikuvituksen yöllisiä liikahduksia siis verrataan suurten runoilijoiden inspiraatioihin. Sutinen on luopunut tästä tulkinnasta kääntäessään toisen säkeistön kolmannen persoonan ”his” ensimmäiseen persoonaan ”minun”, jolloin hän korostaakin runon puhujan mielikuvitusta eikä naisen.

Runouden kääntäminen ei ole koskaan helppoa, eikä Joycenkaan kääntäminen ole koskaan helppoa. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Kamarimusiikissa on omat haasteensa. Toisin kuin Joycen proosateoksissa, vaikeat sanat eivät tässä muodosta suurta hankaluutta. ”Snoodiin” kompastunut Sutinen selviää kunnialla ”epithalamiumista”, ”plenilunesta” ja ”unzonesta”. ”Roundelayn” käännös ”piirileikiksi” kontekstissa ”villanelle and roundelay” on erikoinen mutta voidaan hyväksyä.

Kokoelma sisältää monia monitulkintaisia pieniä sanoja kuten ”love” ja ”heart”. Milloin ”love” tarkoittaa rakkautta, milloin rakasta? Milloin ”heart” tarkoittaa sydäntä yleensä, milloin minun sydäntäni, milloin sinun sydäntäsi, milloin sinua? Sutinen näyttää tiedostaneen ongelman ja tehneen mielenkiintoisia valintoja.

Suurempi pulma on monitulkintainen syntaksi. Ensimmäinen mieleen juolahtava tulkinta ei ole välttämättä järkevin eikä antoisin. Tätä voi perustellusti pitää Joycen alkutekstin vikana, tai sitten siihen voi ottaa saman asenteen, millä Joycen myöhempiin teoksiin suhtaudutaan, eli että Joyce ei liiemmin selittele – tulkintatyö jää lukijalle, tutkijalle ja kääntäjälle.

Koska käännetty runo ei koskaan voi täysin tavoittaa alkuperäistä, näkisi mielellään käännettyjä kokoelmia, joissa alkuteksti ja käännös löytyvät vierekkäisiltä sivuilta. Englanninnoksissa tällaiseen törmää useammin, suomennoksissa ratkaisua on käytetty ainakin Antti Nylénin viimesyksyisessä käännöksessä Baudelairen Pahan kukista. Kamarimusiikkiin alkuteksti olisi mahtunut hyvin mukaan, kun runoja on vain 36. Käännettyjen runojen lukeminen on antoisinta silloin, kun voi lukea rinnakkain aitoa alkuperäistä ja sujuvaa suomennosta.

Kevyttä kesälukemista?

Kamarimusiikkia ei olisi varmasti suomennettu, ellei se olisi Joycen kirjoittama, ja toisaalta se ei edusta sellaista ilmaisua, mistä Joyce tuli myöhemmin tunnetuksi. Silti se on suomentamisen arvoinen. Joycesta kiinnostuneille se tarjoaa aivan uudenlaisen suomennetun teoksen. Mutta muutenkin se on viehättävää tunnelmointia, jota kelpaa lueskella ulkona kesäauringossa, veden liplatuksen ja linnunlaulun säestyksellä.

Ihan keveimmäksi kesälukemistoksi Kamarimusiikkia ei silti taivu, sellaiseksi se on hiukan akateemista; runojen tavoittaminen vaatii välillä pähkäilyä. Suuria oivalluksia runot eivät tarjoa eivätkä myöskään romantiikan ajan runoudelle ominaista impulsiivista tunteen paloa. Herkkävireistä lyyristä tunnelmointia on sitäkin enemmän.

Lyyrikko-Joyce onkin kauneimmillaan sellaisissa yksinkertaisen konstailemattomissa runoissa, joita ei ikinä osaisi yhdistää nimeen James Joyce: ”Hellä neito, ethän laula/ surulauluja lopusta rakkauden;/ laita murhe syrjään ja laula/ kuinka katoava rakkauskin riittävä on.// Kuinka kuolleet rakastajat saa/ pitkän syvän unen, ja laula nyt/ kuinka haudassa rakkaus uinahtaa,/ kun on rakkaus niin väsynyt.”

Joycen suuriin vahvuuksiin kuuluu monipuolisuus. Hän uppoutui kokonaisvaltaisesti kulloinkin valitsemansa tyylin estetiikkaan, ja skaala ulottui Finnegans Waken unitajunnanvirrasta Dublinilaisten naturalismiin ja Omakuvan helvettisaarnoista Kamarimusiikin sievään lyyrisyyteen.

Kamarimusiikin kohdalla Joycen omistautuminen vanhanaikaiselle musikaalisuudelle teki runoista jo omana aikanaan nostalgisen vanhahtavia verrattuna modernistien kokeiluihin. Paradoksaalisesti se samalla antoi niille edellytykset elää yhä uusina musiikkisovituksina ajasta toiseen.