Lento

Ani harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa – ainakaan Ilkka Remeksen teknotrillerien ulkopuolella – laitetaan päähenkilö pelastamaan maailma. Jarkko Tontin (s. 1971) kolmannessa aikuisten romaanissa on käymässä juuri näin.

Lennon Tiitus Toiviainen vertaa itseään Helsingin rautatieaseman lasipalloja kannatteleviin graniittimiehiin. ”Hän oli ihmiskunnan ja maapallon suojelija, asteroiditorjunnan tutkimuksen kansainvälinen kärkinimi.”

Akateemisilla alfauroilla ja mediahakuisilla tieteen jättiläisillä tuppaa olemaan akilleenkantapäänsä. Tiituksen kohdalla on kyse naisista. Hänellä on Auroransa, joka viihtyy kiiltopaperilehtien päätoimittajana, 11-vuotias Vesa-poika – ja jatko-opiskelija Anniina Storm vakirakastajattarena, joka haluaisi suhteen vakinaistamista.

Mihin erotomaani päähänpinttymistään pääsisi, silloinkin kun Maata lähestyy halkaisijaltaan 17 kilometrin asteroidi 433 Eros? Tiitus kutsutaan huippusalaiseen hätäkokoukseen Tokioon, antamaan ohjeita YK:n turvallisuusneuvostolle.

Kun Finnairin Airbus A300 juuttuu teknisen vian takia Moskovaan, Tiituksen vanhat saalistajanvaistot kuitenkin heräävät: mahdollisuus kahden tai peräti kolmen naisen vuorokauteen lentokenttähotellissa ja koneen wc-tiloissa.

Akateemista kissanhännänvetoa

Ihmiskuntaa uhkaava täystuho on mitä parhain keino päästä tutkailemaan, mitä pimeyksiä paljastuu, kun sivistysihmiset löysäävät kravattejaan ja kalvosinnappejaan.

Eipä hyvältä näytä. Tunguskaan, Siperiaan vuonna 1908 osunut asteroidi vastasi tuhovoimaltaan tuhatta Hiroshiman ydinpommia. Vielä suurempien impaktien on arveltu johtaneen dinosaurusten ja Pohjois-Amerikan varhaisen Clovis-kulttuurin häviämiseen.

Mitä tekee Tontin kuvaama tiedemaailma? Lukkiutuu arvovaltataisteluihin ja pelin politiikkaan. Englantilaiset ja ranskalaiset antautuvat kissanhännänvetoon siitä, kumman maan tähtitieteilijä 433 Eroksen alun perin löysi.

Lennon voi yhdellä tasolla lukea ekologisena scifinä.

Tiituksen italialainen tutkijakaveri Antonio on kehittänyt oman Torinon asteikkonsa asteroidiuhkien luokittelemiseksi. Hän ei kestä kilpailevan Palermon yliopiston asteikosta puhumista. Vielä hurjempia ovat venäläisten ja amerikkalaisten visiot asteroidin räjäyttämisestä ydinpommilla – ja pikkuplaneettojen kaupallisesta hyödyntämisestä arvometallien louhinnassa.

Lennon voi yhdellä tasolla lukea ekologisena scifinä, allegoriana ilmastonmuutoksesta tai arktisesta öljynporauksesta: tietoa on vaikka kuinka, mutta päättäjien egot, suurvaltain pikkupoikamainen uhittelu ja kaupalliset näkökohdat estävät järjenkäytön.

Ihmiskunnan loppulaukasta arkisiin valheisiin

Tiituksen pitäisi päästä Tokioon järjen ääneksi – puhumaan hänen ja Antonion esittämän ratkaisun puolesta. Auroran, Tiituksen vaimon ja roomalaisten aamun jumalattaren nimeä kantava tekniikka, tuhansien peilien keskitetty säde ohjaisi tappaja-asteroidin turvalliselle radalle.

Impaktiin on kolme kuukautta ja globaali paniikki on jo täysillä kierroksilla. Eri maiden turvallisuusjoukot eivät ole tilanteen tasalla, vaan liittyvät itsekin ryöstelyyn ja mellakointiin. Itsemurhat ja tuomiopäivän lahkot leviävät. Moskovan Domodedovon lentokentällä, jossa Tiitus odottelee Tokion-matkansa jatkumista, näkyy itseään ruoskivia ortodoksiveljiä.

Kuten sodassakin, jossa Tiituksen ukki on SS-miehenä käväissyt, ihminen vain syöksyy lauman mukana rotkoon. Sen sijaan, että pysähdyttäisiin ajattelemaan itse.

Professorismies on kuitenkin varsin epätodennäköinen sankari – häntäheikki, joka on ottanut tavakseen kaunistaa ja sulostuttaa maailmaa ”pienillä lumenvalkoisilla valheilla”. Akateemisten valtapelien pitäisi olla merkityksettömiä ihmiskunnan olemassaolon rinnalla – ainakin silloin, kun Tiitus tai hänen omat suojattinsa ovat voittajien puolella.

Kyse ylempikeskiluokkaisen, myöhäiskeski-ikäisen miehen sisäisestä katastrofista.

Niinpä Lento on vasta toissijaisesti ekokatastrofiromaani. Pikemminkin on kyse ylempikeskiluokkaisen, myöhäiskeski-ikäisen miehen sisäisestä katastrofista. Miehen, joka on tottunut yliymmärtämään itseään ja selittämään asiansa parhain päin. Täytyyhän maailmanpelastajalle muutamia sivusuhteita sallia, eivät ne ole keneltäkään pois. Näin Tiitus ainakin järkeilee.

Jos leipätyönä on taivaankappaleiden impaktien ehkäisy, perheellisen miehen arkea on törmäysten minimointi – vaimon, pojan ja kulloisenkin jatko-opiskelijan tai muun muusan kanssa.

Taistolaisnuoresta sankaritähtitieteilijäksi

Tiitus pitää itseään intellektuellina ja halveksii perusmiehiä. Silti hän puhuu mieluummin rakkaudestaan moottoripyöriin kuin lähimmäisiinsä, fiilistelee lentoemäntien univormuja ja kavahtaa huulipunatahroja kauluspaidassaan.

Psykoanalyytikko on selittänyt Tiituksen pakonomaisen voittamisen halun ja toisten kutomisen kiitollisuuden ja vastapalvelusten verkkoihin lapsuuden äidinrakkauden puutteella ja nuoruusiän torjutuksi tulemisilla. ”Kostatko sinä torjunnat muille naisille pettämällä heitä?”

Tiituksella on tuollaisiin puheisiin varma vastaus. Ei hänen tarvitse kostaa mitään. Isosta miehestä riittää rakkautta kaikille.

Isosta miehestä riittää rakkautta kaikille.

Vaikka kirjallisuudessa on kultaisia nousukkaita, heidän nousujaan ja tuhojaan ennenkin nähty, Tiituksen luonnekuva on Lennon onnistuneinta ainesta. Asiat eivät ole niin yksioikoisia kuin ne usein esitetään. Patologinen pettäjäkin voi rakastaa vaimoaan ja olla innoissaan lapsestaan. Tasapainoilu arkisen elämänhallinnan ja sisäisten, itsetuhoisten voimien välillä on kuvattu hyvin.

Muodonmuutos taistolaisnuoresta mediatähdeksi ja kansainvälisille areenoille mieliväksi sankaritähtitieteilijäksi taitaa olla tietyn ikäluokan akateemisten tai bisnesuralle lähteneiden herrashenkilöiden tavallista tarinaa. Tiituksesta ei kuitenkaan missään välissä tule paperinohutta pyrkyriä, vaan henkilöhistoria kaikkine käänteineen on huolella rakennettu.

”Fiksuimmisto” ja ”pysähtyneistö”

Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa Maria Rautjärvestä, ”klassisen ylväästä vaaleaveriköstä” ja juristista, joka on menossa tapaamaan japanilaisia liikekumppaneita. Tai kovasti mediatietoisesta Marja-Liisa Tervamaasta, nuoren polven kansanedustajasta ja Tiituksen donjuanismin toisesta kohteesta.

He tuppaavat jäämään tyypeiksi, hurjana hypettävän maailmanaikamme uranaisiksi, joille henkilökohtainen ei ole poliittista vaan osa kulloistakin projektia ja imagonhallintaa.

Eikä julkiateistina tunnetun kolumnisti ja mediakeskustelija Tontin tarvitse kristityistä ja islaminuskoisista tykätä. Mutta romaanikirjailijalta voisi odottaa samankaltaista katsomusten tasavertaisuutta kuin Fedor Dostojevskilta: polyfoniaa ja dialogisuutta, sitä, ettei ihmiskunta jakautuisi liian helposti ja ongelmattomasti tonttilaisin sanankääntein ”fiksuimmistoon” ja pysähtyneistöön”.

Aikalaissatiiriin totta kai kuuluu tahallinen yliampuvuus, mutta samalla olisi pidettävä huolta uskottavuudesta. Nyt japanilaisia käännyttämään lähtevä lähetystoiminnantarkastaja Raija Uusivuo ja newyorkilaistunut muslimiopettaja Kasim milloin flirttailevat toisilleen, milloin lukevat mielenosoituksellisesti Raamattua ja Koraania tai yrittävät saada Tiitusta luopumaan luonnontieteellisestä maailmankuvastaan.

433 Eroksen lähestyessä saadaan mukaan vielä muslimiterrorismi ja poliittiset salamurhat. Ne on kuvattu vakuuttavammin kuin matkustamossa riehuva tahtojen taisto.

Armoitettu aikalaiskuvaaja

Tontin kohdalla ollaan ilmeisesti pääsemättömissä sukupolvitematiikasta ja aikalaiskuvauksesta. Luokkakokous (Otava 2007) kuvaa 1990-luvulla varttunutta ”väliinväsähtäjien sukupolvea”, joka näki kasarikasinotalouden surffilautojen päätyvän kirpputoreille. Vanhempiaan köyhempien laman lasten iloihin kuului brittipop, ainaiset väittelyt Oasiksen tai Blurin paremmuudesta.

Runokokoelma Jacasser (2009) peilaa – yhdellä tasolla – politiikkaan, tiedemaailmaan, kulttuurielämään ja muihin juonitteluihin osallistuneen varhaiskeski-ikäisen miehen elämää.

Nuoruutensa fantasia- ja scifiharrastukseen Tontti on päässyt palaamaan lasten- ja nuortenkirja Vedeeran tarun (2012) ja nyt Lennon muodossa.

Lennossa on tähtäimessä 1940-50-luvuilla syntyneet, ne, joita Luokkakokouksen toinen päähenkilö Toni manaa Suomen syöväksi, rasvaiseksi veritulpaksi Suomen sydämessä. Tonin mukaan heidät pitäisi lopettaa kesken sauvakävelyn.

Romaaniin mahtuu eksistentiaalista huimausta, ihmisten ja taivaankappaleiden etäisyyden mittailua ja slapstick-komediaa.

Tontin uutuusromaanissa ei olla lopettamassa suuria ikäluokkia, vaan ymmärretään niiden edustajia. Harvoin on akateemisen juonittelijan ja erotomaanin muotokuvassa kuvattu samanlaisella lämmöllä avio-onnen alkuaikoja, nuoren lapsiperheen ihanuutta ja kurjuutta. Samoin Tiituksen ja hänen Johannes-veljensä, kuvataiteilevan humanistijuristin ja ainoan uskottunsa suhdetta.

Ja jos suomalaisen ylempikeskiluokkaisen, myöhäiskeski-ikäisen miehen minärimpuilu taipuukin väistämättä tragikomediaksi, lopussa Tiituksen ajelehtiminen tuuliajolla tappion maisemissa myös koskettaa. Oli asteroidi taivaalla tai ei, teoksen naiset eivät jää passiivisiksi hyppyyteltäviksi.

252-sivuiseen pieneen suureen romaaniin mahtuu eksistentiaalista huimausta ihmiskunnan kosmisen haurauden edessä, ihmisten ja taivaankappaleiden etäisyyden mittailua, ahtaiden matkustamojen ja yli-innokkaiden turvatarkastusten slapstick-komediaa, erasmusrotterdamilaista naurua lajimme hulluudelle, itsekeskeisyydelle ja laumasieluisuudelle.

Lennon kanssa viihtyy, monessa kohdin saa nauraa ääneen. Siksi on sääli, että joistain asetelmallisuuksista ja karikatyyrimaisista hahmoista jää keinotekoinen sivumaku. Kuin kokolattiamatoista ja matkustamokahvista.