Nailpolish.avi

”Tarinat alkavat peloistamme”, eräs henkilöhahmo toteaa japanilaisessa kummituskauhuelokuvassa Ringu (1998). Tämä pätee erityisen hyvin kauhuun. Kauhutarinat käsittelevät yhteisöllisiä ja kaikkein primitiivisimpiä pelkoja. Tarkoituksena on herättää ahdistusta ja inhoa, mutta myös nautintoa. Kauhu voi toimia väylänä yksilöllisten ja yhteisöllisten ahdistusten purkamiseen. Kôji Suzukin kauhuromaani Ringu (1991) ja sen pohjalta tehdyt elokuvat Ringu sekä hollywoodilainen remake-versio The Ring (2002) käsittelevät mediaan liittyviä pelkoja ”kirotun videon” kautta. Mitä siitä seuraa, kun yksilöiden pelot ja salatuimmat toiveet voivat yhtäkkiä tavoittaa koko maailman?

Elämme edelleen internetin osalta pitkälti samojen kysymysten ja pelkojen parissa kuin pari–kolmekymmentä vuotta sitten, mutta nykyään internetistä löytyy vieläkin suurempi määrä kammottavaa sisältöä ja pelottavia polkuja vihaisille ihmisille. Nämä polut imaisevat valitettavasti myös lapset ja nuoret, joille ei ole vielä kehittynyt kykyä täysin ymmärtää ja käsitellä sitä pahaa mitä näkevät ja kokevat somessa. Esimerkiksi viime syksynä levisi TikTokin kautta viraaliksi itsemurhavideo, joka herätti järkytystä niin lapsissa kuin vanhemmissa. Internet on monin tavoin pelottava paikka, ja sen vaikutukset ihmisiin arvaamattomia.  

Lotta-Liisa Joelssonin Nailpolish.avi pureutuukin ajankohtaisiin pelkoihin käsitellessään ”kirottua videota”, joka leviää netissä viraaliksi valonnopeudella ja saa aikaan pahaa. Romaanin päähenkilö ja hänen puolisonsa joutuvat pakkomielteisesti videon syövereihin. Se aiheuttaa heidän elämässään pelottavia ja mystisiä uhkia, jotka liittyvät salaperäisellä tavalla myös molempien menneisyyteen. Jätän tarkoituksella juonikuvauksen erittäin ytimekkääksi, sillä uskon, että kauhun parissa kokee karmeimpia eli parhaita tuntemuksia, kun uppoutuu sen maailmaan vailla suuria ennakkotietoja. Kuten H.P. Lovecraft on kuuluisasti kauhua määritellessään todennut: ”pelon vanhin ja voimakkain muoto on tuntemattoman pelko” (Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, 2013, s. 7).  

Lajityypillisesti teos sopii erityisesti japanilaisen kummituskauhun, teknologisen ja psykologisen kauhun ystäville. Mikä tärkeintä, Joelssonin romaani herättää lukijassa pelon- ja ahdistuksentäyteisiä tuntemuksia. Se jos mikä on iloinen uutinen kauhun ystävälle −ja yksi nuoli pääkalloon kotimaisen kauhun hyväksi. Joelsson on onnistunut luomaan lähes loppuun asti kantavan mystisen ja painostavan tunnelman. Mystinen video ja sen lonkerot menneestä nykyiseen ja tulevaan loihtivat karmivia kauhunelementtejä.  

[M]inä odotan kotona ja tuijotan jälleen videota. Nuori tyttö, kuvottavan punainen ja hyytymiä täynnä oleva lakka, leikkaus, muuttunut valo, tytön vitivalkoiset, kauheat silmät ja lopuksi sortuva ääni. Videon loputtua näyttöni räpsähtää ja taustakuva videoikkunan takana muuttuu. En enää edes säikähdä, mutta ahdistus herää aina, kun suljen videon. (Nailpolish.avi, s. 35.)  

Tuoretta verta kauhukirjallisuuteen 

Joelssonin kauhuromaani sai kunniamaininnan Kariston vuonna 2018 järjestetyssä kauhuromaanikilpailussa. Kilpailuun osallistui satakaksikymmentä teosta, ja näistä kipusivat kirkkaimmille sijoille voittajateos Johanna Sinisalon Vieraat (2020) sekä Joelssonin Nailpolish.avi. Näin tuomariston jäsen, kauhukirjailija Marko Hautala perustelee, miksi Nailpolish.avi erottui kilpailussa: ”Tarinan keskeinen kuva on niin hypnoottisella tavalla omintakeinen ja karmiva, että se jää lukijan päähän asumaan.” 

Kariston kauhuromaanikilpailun esittelytekstissä Hautala kertoo kauhukirjallisuuden olleen Suomessa pitkään marginaali-ilmiö ja esittää toiveensa, että kilpailun kautta nousisi pinnalle uusia kauhukirjoittajia. Joelsson on kirjoittanut aiemmin kauhuteoksen Vivika (2012), mutta häntä voi siitä huolimatta pitää tuoreena ja tervetulleena tulokkaana kauhukentälle. Kilpailu taas tekee erittäin hyvää kotimaiselle kauhukirjallisuudelle. On hienoa, että sen kautta on löytynyt uusia kauhuteoksia, ja ehkä tulevaisuudessa joitain palkinnoitta jääneitä kirjoittajiakin vielä saadaan luettavaksi. Joelssonin tulevia kauhuteoksia jään ainakin odottamaan innolla.

Joelssonin Nailpolish.avin suosittelen lukemaan ensimmäisten joukossa − se ammentaa monin tavoin kauhuperinteistä ja ajankohtaisista pelko- ja uhkakuvista.

Kotimaisen kauhukirjallisuuden tulevaisuus on lupaava. Vuosituhannen taitteessa tilanne ei ollut yhtä valoisa. Nuorena innokkaana kauhufanina tukeuduinkin käännöskauhuun, kuten Stephen Kingiin ja Dean Koontziin, koska en silloin juurikaan tiennyt enkä kiinnostunut kotimaisesta kauhusta. 1980–1990-luvuilla kotimaisia kauhun tekijöitä olikin vain muutamia, kuten Boris Hurtta, Kari Nenonen ja Marko Kari, eivätkä he saaneet suurta julkista huomiota tai arvostusta. Kotimainen kauhu muotoutui lähinnä pienen piirin toiminnaksi. Käännöskauhun julkaisutkin vähenivät laman ja ylitarjonnan myötä. (Tuoretta verta. Kauhukirjoittajan opas, 2018, s. 73–77.) 

Modernin kotimaisen kauhun ladunraivaaja, suomalaisen kauhun kuninkaaksikin julistettu Marko Hautala on eräässä lehtihaastattelussa huomauttanut, että vuonna 2008 olisi ollut kirjallinen itsemurha kutsua itseään kauhukirjailijaksi, mutta 2010-luvulta alkaen tilanne on muuttunut. Suurista kustantamoista löytyy ansiokkaita kauhukirjailijoita, kuten Hautala ja Tiina Raevaara. Pienkustantajien ja kauhuantologioiden kautta on kohonnut paljon uusia lupaavia kauhukirjoittajia – esimerkiksi Samuli Antila. Kotimainen kauhu on noussut syvyyksistä lähemmäs valtavirtaa, mutta laajalti tunnetut kauhukirjailijat ovat vähissä, ja jossain määrin kauhukirjallisuus väijyy edelleen puskissa kuin Halloweenin (1978) Michael Myers. Suunta näyttää kuitenkin olevan hyvä. Kotimainen kauhukirjallisuus ansaitsee oman paikkansa ja arvostuksensa tärkeänä kirjallisuudenlajina.  

Kotimaisen kauhun historiasta ja nykytilanteesta kiinnostuneiden kannattaa etsiä käsiinsä Juri Nummelinin Kuoleman usvaa ja pimeyttä: suomalaisen kauhukirjallisuuden historia (2020). Samoin Marko Hautalan, Anne Leinosen ja Mia Myllymäen toimittama Tuoretta verta: kauhukirjoittajan opas -teoksessa (2018) on hyviä vinkkejä omaan kauhukirjoittamiseen, jos mielii tuoreeksi vereksi kotimaiselle kauhukentälle. Lisäksi kannattaa lukea modernia (ja vanhempaakin) kotimaista kauhua sen minkä ehtii. Sitä on tarjolla yllättävän paljon, ja edellä mainitut teokset tarjoavat antoisia lukuvinkkejä. Joelssonin Nailpolish.avin suosittelen lukemaan ensimmäisten joukossa − se ammentaa monin tavoin kauhuperinteistä ja ajankohtaisista pelko- ja uhkakuvista.

Affektiivista, uhkaavaa tunnelmaa Ringun jalanjäljissä 

Anna Helle ja Anna Hollsten esittelevät toimittamansa artikkelikokoelman Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa (2016) johdannossa tunteiden ja affektien merkityksiä kirjallisuudentutkimuksessa. Affekteja on vaikea määrittää, koska ne ovat epäselviä, usein hankalasti nimettäviä ja suurelta osin tiedostamattomia ruumiillisia ja mentaalisia kokemuksia. Niiden kautta koetaan niin maailmaa kuin taidettakin, ja vaikutukset ihmisissä voivat olla yhtä lailla positiivisia tai negatiivisia. Affektien avulla voi selittää kirjallisuuden vetovoimaa, sillä affektiiviset vaikutukset ja tunteet saavat lukijat ylipäätään tarttumaan kirjoihin. Affekteilla myös välitetään kirjallisuuden merkityksiä. (s. 8, 14.) 

Affekti sopii käsitteenä ja lähestymistapana erityisen hyvin kauhuun, koska se ammentaa ruumiillisesta, mystisestä ja tiedostamattomasta. Kauhukirjallisuutta yleisesti ottaen luetaan juuri siksi, että tunnettaisiin niin fyysistä kuin henkistä ahdistusta, pelkoa ja nautintoa. Nämä tuntemukset myös välittävät kauhukirjallisuuden merkityksiä.

Median ja journalismin professori Matt Hillsin mukaan kauhu voi synnyttää affektiivisen, ahdistavan ja odottavan tunnelman, joka ei kohdistu suoraan yksittäisiin kauhupiirteisiin, vaan kulkee läpi teoksen ahdistavana ilmapiirinä (The Pleasures of Horror, 2005, s.24–25).  Tämä on yksi kauhun tärkeimpiä elementtejä. Odottava ja uhkaava tunnelma luo puitteet hyvälle kauhutarinalle ja siinä tapahtuville ahdistavuuksille. Shokkikohtaukset ja hirviöt eivät pelota, jos lukija ei ole päässyt sisään tarinan ilmapiiriin.

Odottava ja ahdistava tunnelma kuvaa hyvin lukukokemustani Nailpolish.avin kanssa. Nautin tästä pelottavasta tunnelmasta niin paljon, että luin kirjaa pienissä erissä iltaisin, jotta pystyisin maksimoimaan tunnekokemukseni. Kirjahan on lyhyt, ja sen voi halutessaan ahmaista vaikka yhdeltä istumalta − vähän kuin katsoisi puolitoistatuntisen kauhuelokuvan. Halusin kuitenkin ottaa kaiken irti affektiivisista kauhuntuntemuksistani, koska odotukset ja pelot kuristivat minua pidempään, kun lukutyylini oli sopivan piinaava.

Kauhu on niin läpitunkevaa, että halvaannun. En saa vedettyä henkeä eikä yksikään lihas toimi. Olen kuin unessa, jossa juoksee pääsemättä eteenpäin. Kasvot ovat vaaleat ja niiden molemmin puolin roikkuu vaaleaa tukkaa. Silmien paikalla on pelkkää tyhjää ja suu on musta aukko, nenä ei erotu. Naama tuijottaa ikkunasta sisään, se on niin valkoinen, että melkein hohtaa. Näyttää kuin se leijuisi ilmassa. Tunnen hahmon. Olen nähnyt sen jo varmasti kymmeniä kertoja tähän mennessä, vaikka viimeisen viikon olen välttänyt videon katselua. (Nailpolish.avi, s. 46.)

Tunnelma erittäin keskeisenä ominaisuutena luo Nailpolish.avista pelottavan ja vaikuttavan kauhukokemuksen. Kirjailija Heikki Nevala selittää, että kauhukirjallisuuden tunnelman muodostavat jännite ja odotukset, ympäristö (maailma) ja henkilöhahmot sekä tyyli, johon sisältyvät kieli ja yksityiskohdat (Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen, 2016, s. 120–122). Nailpolish.avin tunnelmassa erityisen onnistunutta on sen alusta asti kiristyvä jännite, kauhuntunteita herättävät odotukset sekä ympäristön (miljöön ja koko tarinamaailman) ahdistavuuden ja henkilöhahmojen ahdistavien tunteiden kuvailu. 

Siksi onkin erityisen sääli, että tunnelma ei kestä aivan loppuun saakka. Ennakkovaroituksena: nyt voi olla hyvä hetki lopettaa kritiikkini lukeminen, jos ei halua silmiensä eteen mitään teokseen loppuun liittyvää. Varsinaisia juonipaljastuksia en tee, mutta jotain oleellista seuraava saattaa silti paljastaa. 

Romaani tuntuu kiirehtivän ennenaikaiseen loppuunsa. Osa käänteistä jää tyngiksi ja oudoiksi. Tunnelma ei kohoa, vaan hiipuu. 

Kun Joelssonin teoksen idea ja toteutus tuovat selvästi mieleen Ringun, voi yhtenevien kauhuelementtien tuomista nykyaikaan ja Suomeen pitää teoksen vahvuutena. Mutta loppua kohti tietyt yhteneväisyydet juonessa muodostuvat myös heikkoudeksi, sillä Ringunsa ja muutenkin kauhukonventionsa tunteva lukija alkaa turhan paljon arvata, mitä on tulossa. Lisäksi romaani hellittää otteensa lukijasta liian aikaisin. Tunnelma haihtuu aaveena ilmaan juuri kun sen pitäisi kiristyä äärimmilleen ja tarrata pahaa-aavistamattomaan lukijaan.

Nailpolish.avista puuttuu viimeinen veitsenisku. Ringun tai The Ringin nähneet tietävät, miten kylmäävä kohtaus, yksi kauhuelokuvien pelottavimmista, tulee aivan ennen loppua, kun jo ajattelee, että kaikki on nyt hyvin ja voi hengähtää. Jotain tällaista olisin odottanut ja kaivannut Nailpolish.avin loppuosioon. Romaani tuntuu kiirehtivän ennenaikaiseen loppuunsa. Osa käänteistä jää tyngiksi ja oudoiksi. Tunnelma ei kohoa, vaan hiipuu. 

Vertailut Ringuun ja The Ringiin sopivat siinäkin mielessä hyvin, että Joelssonin kauhuteos on todella visuaalinen ja sen voikin helposti nähdä mielessään kauhuelokuvamaisena. Joku käsikirjoittaja voisi sovittaa tämän ja mielellään myös Hautalan Leväluhdan (2018) kauhuelokuviksi. Olisin valmis ostamaan liput. Sekä suomalainen kauhuelokuva että -kirjallisuus hyötyisivät, jos ansiokkaita kauhuromaaneja sovitettaisiin enemmän elokuviksi.