Jungfrudans

Kari Saviniemen kymmenes runokokoelma tunnelmoi kesää. Runot ovat visuaalisia tuokioita, joissa havainnoidaan kaikilla aisteilla. Minä on häivytetty taustalle maiseman tieltä. Runot kurottavat vangitsemaan yöttömän yön hetken, sen kun ei voi olla varma siitä, onko vielä yö vai jo päivä.

Välitilakokemusta vetää yhteen teoksen nimi, Jungfrudans, joka tarkoittaa jatulintarhaa. Se on muinainen kivistä rakennettu labyrintti, jonka voi kävellä läpi, eli se ei ole umpikuja. Saviniemen sanoin: ”Rantakivikossa keinuu/ vanha ruuhi, kalliokoivikossa/ heleä neidonhelma.// Valohämy, yötön yö,/ jungfrudans.” Runot muistuttavat jatulintarhan maanläheisyyttä, salaperäisyyttä ja näennäistä yksinkertaisuutta, joka lähemmällä tarkastelulla voi viedä mutkaisillekin poluille.

Kuvastossa toistuvat aurinko, vesi, kivet ja hyvänä yllättäjänä hämähäkki. Ne rakentavat runoille yhtenäisen taustan. Hämähäkki elollistetaan: ”hämähäkki vetää lippua salkoon.”, mutta sen eläimellisiä ominaisuuksia ei hylätä: ”Hämähäkki kiertää verkkoaan/ männynneulasesta toiseen/ ja linnut näkevät unta.”

Hämähäkki tuo tarpeellisen uuden kulman luontokuvastoon. Sitä vasten pohditaan muiden muassa elämän hetkellisyyttä, ajan kulua sekä kirjoittamista ja kirjoittamisen muuttumista.

Runot ovat visuaalisia tuokioita.

Teoksen kuvituksena on akateemikko Outi Heiskasen taidegrafiikkaa. Kuvia on sisäkansissa ja jokaisen osaston alkulehdellä. Niissä esiintyy myös ihminen ja luonto, mutta siten, että niiden välille ei tehdä erotusta: ihminen on osa luontoa, ympäristöä, maata, vettä. Kuvat eivät koskaan ole aivan miltä näyttävät. Katkonainen viiva piirtää maisemia, joissa jotain on hieman vinksallaan. Kuvat syventävät teoksen luontokäsitystä ja toimivat hyvin runojen rinnalla.

Luontorunouden haaste

Kun sanoja on vähän, tulee niiden valinnassa olla tarkka. Luonnosta on kirjoitettu niin paljon, että tuoreesti sanominen vaatii yhä tarkempaa silmää, korvaa ja kynää.

Siksi myös Jungfrudansin on vaikea välttyä  kuluneisuudelta: ”kiiltomadon vihreä lyhty/ loistaa heinikossa”, ”vesilinnut/ kujertavat kaislikossa”. Keveyden tunnetta lisää myös se, että teoksessa on vain viisitoista runoa jaettuna viiteen osastoon. Toisaalta lyhyt teoskokonaisuus säilyy kesäisen raikkaana.

Vaikka runot eivät ole haikuja, ne ammentavat japanilaisen tanka-runouden perinteestä sanoa vähällä paljon, kuvata luontoaistimus tiiviisti: ”Puolukka kukkii./ Puulavesi on hiljanen,/ vain vesi tekee liikkeitä/ rantakiviä vasten.” Japani-yhteyksiä korostaa myös se, että jokaisesta runosta on käännös japaniksi alkukielisen vieressä. Runoista on teoksen lopussa käännökset myös ruotsiksi ja englanniksi.

Parhaimmillaan Saviniemen runot ovat onnistuneita henkäyksiä, joissa tunnelma välittyy oitis ja napakasti: ”Äkkiä kuikan pitkä, levoton huuto vettä pitkin – ”.

Myös päivän ja yön välisen rajatilan runollisuutta kuvataan oivallisesti: ”Yö on hellä,/ kauniitten vesien juhla.// Aamu valkenee kohta.// Ja mielessäni  liikkuu koko ajan / kuin runoa.” Jungfrudans on pitkän linjan tekijältä kiinnostava avaus yhteen suuntaan.