Boriksen lapset jatkaa Maritta Lintuselle tuttuja teemoja. Novelleissa palataan Karjalaan, mutta liikutaan myös nykypäivän vastakkainasetteluissa.

Millainen on muistojen Karjala? Kenties pulskia purjelaivoja muistuttavia pilviä, jotka saavat muotonsa Suomenlahden ja Laatokan ristivedosta, Terijoen dyynejä ja Viipurin kosmopoliittisuutta.

Nykyinen Karjalankannas taas sisältää monta todellisuutta. Vaalimaalta pääsee Viipuriin ja Pietariin hyväkuntoista valtatietä pitkin. Venäjän toiseksi suurimman kaupungin keskiluokka on rakentanut datšojaan sinne tänne.

Toisaalta vastaan tulee myös rappiota ja hälläväliä-mentaliteettia: säilykepurkkeja, betonikanistereita ja kolhuisia Ladoja. Suomalaiskylistä on joskus jäljellä vain kivijalat ja kaivonpaikat. Liikkeellä on juuriaan hakevia suomalaisia, ammattimaisia sotavainajien etsijöitä ja katumaastureilla huristelevia venäläisiä salametsästäjiä.

Maritta Lintusen kolmannessatoista teoksessa ja viidennessä novellikokoelmassa Boriksen lapset (2021) mennyt ja nykyhetki, suomalaisuus ja venäläisyys, reaalimaailma ja hahmojen sisäiset todellisuudet ovat milloin iloisesti, milloin traagisesti umpisolmussa.

Novellit kysyvät, kenellä on oikeus muistaa ja surra. Entä kenen muistot ovat oikeita? Ovatko kenenkään – vai kaikkien?

Vaikka kahdesta evakkotiestä on jo kahdeksankymmentä vuotta, Lintunen muistuttaa viisaasti, ettei rajakarjalaisuus ole suinkaan katoavaa kansanperinnettä. Sotatraumat ja sukutarinoiden aukkokohdat voivat jäädä kaihertamaan ylisukupolvisesti. Nykyiset kolmi–nelikymppisetkin joutuvat kohtaamaan oman Karjalansa.

 

”Miekuttajat” ja ”myökyttäjät”

”Menneisyyden huumeesta” voi tulla pakkomielle. Varsinkin jos omakohtainen kokemus puuttuu. Tämä näkyy selvimmin kokoelman kahdessa koomisessa tai mustanhumoristisessa tekstissä.

”Sirpaleet” -novellin nelikymppinen mainostoimiston projektipäällikkö Tiina alkaa ”miekuttaa” ja ”myökyttää” heti Vainikkalan aseman jälkeen. Vegeravintolat, kombucha-tee ja Tinder-seikkailut vaihtuvat Facebookin ”Entiset heinjokelaiset” -ryhmästä omaksuttuun identiteettiin.

Jousettomalla Ladalla mennään kärripolkuja. Tiina kiskoo konkurssiaan ja välilevytyräänsä oirehtivaa Topi-veljeään ja 95-vuotiasta isoisää Ossia mukanaan. Kadonneen aarteen metsästäjien tehtävänä on löytää sukukalleus, kahdentoista hengen Arabian kahviastiasto.

Yhtä maanista ja sekopäistä riuhtomista on ”Luupartio” -novellin Ojasen Esko-veljen luiden etsintä. Isoveli on kuollut jatkosodan viimeisinä päivinä, Ojanen itse syntynyt perheensä iltatähtenä vasta sodan jälkeen.

Kun venäläinen ryhmä löytää Eskon tuntolevyn, Ojanen vaatii päästä kaivausalueelle mukaan. Hän kaavailee veljelleen hautajaisia sotilaallisin kunnianosoituksin.

Kiivaiden taistelujen näyttämöltä löytyy kuitenkin useimmiten lähinnä eläinten sinne tänne retuuttamia nikamia, kankaan jäänteitä, asetakin nappeja ja vyönsolkia. Harvemmin kokonaisia kalmoja.

Ojasen toitotus ja paatos törmää groteskilla tavalla sodan mielettömyyteen. Lopun huimat yllätyskäänteet tuovat väkisinkin mieleen Veijo Meren Manillaköyden (1957).

 

Käkisalmen alligaattorit

Tosipohjainen ”Karkuri” heittää lukijan jatkosodan aikaan. Sen kahdeksanvuotiaan päähenkilön isä on loikannut rakentamaan Neuvostoliittoa. Poika riutuu lastenkodissa ankaran johtajattaren katseen alla, kunnes livahtaa itsekin rajan yli. Venäläisiltä rivimiehiltä löytyy karua lämpöä. He laulavat outoja, surullisia lauluja. Paikalle hälytetty NKVD-upseeri epäilee suomalaispoikaa oitis vakoojaksi. Välirauhan aikainen diplomaattinen selkkaus on valmis.

Mutta eivätkö Karjalan sodanjälkeiset asukkaat, Ukrainasta ja Valko-Venäjältä karjavaunuilla tuodut ihmiset ole yhtä lailla voimapolitiikan uhreja? Taakse ovat jääneet viljavat arot, valtava Dnepr, Krimin ja Jaltan tuulet. Toiset on viety, toiset on tuotu pakolla. ”Huojuvaa ja väliaikaista” on ollut elämä puolin ja toisin.

”Kafe Alligatorissa” on niin ikään lapsinäkökulmaa ja karkumatkan kuvausta. Tällä kertaa viritellään myös leikkisiä, absurdin fantastisia tunnelmia.

Novellin Käkisalmessa – nykyisessä Priozerskissa – baaria pitävä minäkertoja kuuluu 1940-luvun tulokkaiden jälkeläisiin. Hän kuuntelee aikansa nousuhumalaisten suomalaisten tohotusta taistelupaikoista ja kotijärven laineista.

Sitten kertoja tempautuu muistelemaan babuškansa koti-ikäväisiä huokailuja Ukrainan kermanvalkeasta kuusta, sitruunoista, laakeripuista ja pistaaseista.

Tarinat ovat olleet niin eläviä, että minäkertoja on ruvennut suunnittelemaan omaa Ukrainan-retkeään jalkapatikassa. Hänen mielikuvissaan Käkisalmea ja isänpuolisen sukunsa kotimaata on erottanut vain iso suo, jossa vaanii pyrstöjään polskauttelevia alligaattoreja.

Huonostihan siinä käy, piikkilangat repivät pojan jalat ja edessä on kuumehoureinen sairaalareissu. Seuraa dialoginpätkä, johon tiivistyy kokoelman peruseetos.

”Oma vikani, babushka parahti ojentaessaan lusikalla velliä suuhuni. Mitäs menin kertomaan sinulle satuja Ukrainasta ja elämästä siellä. Poloinen uskoit ja suo oli sinut viedä. Älä koskaan lähde minkään perään pelkkien puheiden perusteella. Äläkä koskaan luota toisten muistikuviin. Mummo pyyhki silmiään huivinkulmaan ja hoputti nielemään vellin.
Eivätkö sinun muistosi olekaan sitten totta, kysyin hiljaa ja järkyttyneenä.
Mummo laski lusikan lautaselle ja katsoi minua syyllisen näköisenä.
Ovat toki. Mutta vain minulle.” (s. 72.)

 

Edith, kissa ja koivut

Lintunen ammentaa novelleissaan usein suomalaisesta arjesta ja jokapäiväisistä tilanteista, mutta ei selvästikään usko stereotyyppisen ”tavallisen ihmisen” olemassaoloon.

Kaikilla on salaiset selviytymisstrategiansa ja tukahdutetut intohimonsa. Samoin teot tai tekemättä jättämiset, jotka eivät jätä vuosikymmentenkään jälkeen rauhaan.

Vaikka Lintusen romaaneissa ja novelleissa ei varsinaisesti tapahdu mitään yliluonnollista, ihmismielen ailahdukset ja äkkisyvänteet tuovat mukaan maagisrealistista värähtelyä.

Boriksen lapset -kokoelma komppaa Edith Södergranin (1892–1923) elämää ja runoutta. Erityisen södergranilainen on päätösnovelli ”Neljän tuulen portti”. Sen minäkertoja etsii miehensä kanssa kesänviettopaikkaa, mutta vastaan tulee vain ”kauhuelokuvien röttelöitä”.

Burnoutin kokenut, työttömäksi jäänyt nainen on suunnitellut gradua Södergranin tuotannosta, ja käynyt pyhiinvaellusretkillä Raivolassa.

Kesäkuun 24:ntenä, Södergranin kuolinpäivänä, minäkertoja osuu ränsistyneen talon pihaan, ruusujen, voikukkakumpareiden ja harmaiden jättiläiskoivujen keskelle. ”Mörskä” osoittautuu maagiseksi paikaksi, suorastaan Raivolan huvilan kaksoissiskoksi.

Otollinen miljöö herättää naisen turtumuksestaan. Tuuli availee kuoleman ja elämän välistä ovea, viestejä kulkee ohi outojen vyöhykkeiden. Koivut ovat hengen humisijoita, johtimia taivaan ja maan välillä. Niiden oksilla istuvat ”tuntemattomat viestintuojat”.

Novellistina Lintuselle on ominaista tietty ”rentous”, nautittavan kirkas ja kuulas kieli.

Kurjet lentävät

Musiikin maisteri Lintunen tutkailee taiteesta inspiroitumista kokijan, haltioitujan ja intomielisen fanin näkökulmasta kokoelmassa Mozartin hiukset (2011).

Boriksen lasten novelli ”Kurjet” jatkaa tätä teemaa, ja rakentaa herkullisen asetelman.

Jälleen on talokaupoista kyse. Nelikymppinen pariskunta, Jari ja Irina mielivät itselleen huonokuntoista rintamamiestaloa. Emäntä Aino ei vain halua myydä ulkomaalaiselle, varsinkaan venäläiselle.

Irina on entinen Sosnovyi Borin ydinfyysikko, jolle aukeaa Suomessa töitä vain Kouvolan Citymarketin kassalla.

Näkökulmatekniikka mahdollistaa molemminpuolisen kyräilyn. Aino paheksuu Irinan hiuslakkaa, kampausta ja korkokenkiä. Irina taas ihmettelee tasaista pihanurmea, siis käsittämätöntä haaskausta. Siihen kun voisi istuttaa sipulia, kaalia, lanttuja ja herneitä.

Yhteinen sävel löytyy, nimittäin venäläisen mestaribaritonin Dmitri Hvorostovskin (1962–2017) esittämä Kurjet.

Pian naiset sivuuttavat miehet talokaupoista kokonaan. ”Diman” elämäntarinaa käydään läpi, samoin venäläistä kansanuskomusta, jonka mukaan taistelukentillä kaatuneet sotilaat muuttuvat valkeiksi kurjiksi. Mukana on viehättävää aikuisten sadun henkeä.

 

Mitta vaihtuu, teemat eivät

Suomalainen novellistiikka oli vuosituhannen vaihteessa vireän moniäänisessä vaihteessa. Kirjoa riitti Sari Mikkosen ja Sari Malkamäen kaltaisista arjen kuvaajista Petri Tammisen ja Tuuve Aron absurdismiin ja Maarit Verrosen maagiseen realismiin.

Verronen ja Aro julkaisevat edelleen miltei tasatahtiin romaaneja ja novelleja, samoin vähän myöhemmin vauhtiin päässyt Lintunen. Muuten aina uuteen maailmaan ja henkilögalleriaan hyppäämistä vaativat, rivien väleillä ja sanomatta jättämisen taidolla pelaavat novellit ovat kirjamarkkinoilla hätää kärsimässä, äänikirjojen ja autofiktion jyrätessä.

Lintunen on korostetusti ”novellistinen” kirjailija. Hänen romaaninsakin ovat usein parisataasivuisia, tiiviitä ja intensiivisiä. Lintunen varioi samoja teemoja”lyhyessä” ja ”pitkässä” muodossa. Tämä käy hyvin ilmi, kun vertaa Lintusen Boriksen lapsia kirjailijan aiempaan tuotantoon.

Jo esikoisromaani Sukukaktus (2003) kuvaa ”itsestään ja maisemastaan eksyneitä naisia”, syrjäistä rautatieasemaa, jonka ympäristöön ajautuu Karjalan evakkoja. Koleus ja juurettomuus periytyvät, ihmiset purkavat patoutumiaan lähimmäisiään kiusaamalla.

Samoin Sydänrajan (2012) Ronjaa, harmaahapsiradikaalin iltatähteä, polttelee isoenonsa Otto Sachsen kohtalo. Tämä nuori hurjapää ja päämajan alainen sissi katosi 23-vuotiaana Kannakselle.

Isänsä järkytykseksi Ronja muuttaa sukunimensä Sachseksi, käy armeijan ja tulee sieltä ulos kakskyt ja risat -ikäisenä reservin vänrikkinä. Hän menee mukaan maanalaiseen Sydänraja-verkostoon, joka tähtää suoraan toimintaan Tarton rauhan rajojen palauttamiseksi.

Lintusen vuosikymmenen takainen romaani ennakoi äärioikeiston nousua, ja Sydänrajallekin on vastinparinsa Boriksen lapsissa: novelli ”6.12.” Siinä kahdeksankymppinen Raija majoittaa pahaa-aavistamatta pojanpoikaansa Simon ja tämän Moskovan kupeesta tulevan ystävää Mishaa Helsingissä.

Nuoret miehet pelottelevat naapurin turkkilaisperhettä ja suuntaavat sitten itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen, Soldiers of Odinin ja muiden aateveljien sekaan.

Rintamalinjat ovat some-aikana ja Vladimir Putinin ja Donald Trumpin todellisuudessa kääntyneet: ruotsalaiset, suomalaiset ja venäläiset voivat marssia samassa rintamassa. Yhteisen vihan kohteina ovat maahanmuuttajat ja kotoisat ”isänmaan petturit.”

Silti Raija näkee Simon pahan olon alkusyyt, sodankäyneen upseerin pojanpojan ja perheyrityksen toimitusjohtajan pojan taakan.

Tässä kohtaa joku puhuisi ”toksisesta maskuliinisuudesta”. Lintunen on kuitenkin siksi viisas kirjailija, ettei lankea helppoihin sloganeihin. Itse kullakin on yksinäisyytensä ja erillisyytensä ”varjotaakka” kannettavanaan, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.

Raijan on nojattava mummojen viisauteen ja varovaiseen optimismiin, kun ei muuta voi.

”Mutta kotona odotti sukupolvi, josta yrittäisin pitää vielä hetken kiinni. Lukemattomien isoäitien tapaan minun oli jaksettava uskoa, ettei se ollut liian myöhäistä.” (s. 80.)

 

Näyteikkunapuoli ja takahuonetodellisuus

Sovinnon ja lunastuksen hakua on myös novellissa ”Darja”. Se kuvaa sukulaisten etsintää Facebookin välityksellä. Sodan pirstomista perheistä voi löytyä erikseen ”näyteikkunapuoli” ja ”takahuonetodellisuus”.

Siinä vasta onkin draamaa, kun ihmisten pitää jotenkin sulatella tietoa lehtolapsista, aiemmin tuntemattomista velipuolista tai serkuista.

Novellistina Lintuselle on ominaista tietty ”rentous”, nautittavan kirkas ja kuulas kieli. Samaan aikaan esillä on totuuksien kerroksellisuus ja ihmismielen oikukas logiikka. Yhtä ainoaa tulkintaa tai lukutapaa on yleensä turha hakea.

Tässä suhteessa osa Boriksen lasten novelleista vääntää joskus turhan paljon rautalangasta. Väli- tai loppukiteytykset eivät aina jätä tilaa lukijan omalle oivallukselle.

Niin hauskaa kuin joidenkin henkilöiden kohellusta onkin seurata, myös karikatyyrien vaara on ilmeinen. Myös Lintusen tapa jättää repliikkiviivat merkitsemättä ja säästellä johtolauseissa saattaa paikoin hieman sekoittaa.

 

Apeudesta intohimoon

Pienistä mutinoista huolimatta käsillä on harvinaista herkkua, siis vahvan ja omaäänisen novellistin kokoelma.

Yksittäiset novellit kommentoivat, säestävät ja syventävät toisiaan. Karjalankannaksen sota- ja kulttuurihistoria lomittuu universaaleihin rajojen ja niiden ylittämisen teemoihin.

Varsinkin niminovelli säväyttää. Se liikkuu yhtä aikaa 1930-luvun puolenvälin Viipurissa ja nykyajassa, ja onnistuu 28 sivussa kertomaan monta tarinaa.

Ensinnäkin on Paltamon kasvatti Sulo Huttunen, joka lähtee suurin toivein ja vanerilaukku kädessä Viipuriin opiskelemaan viulunsoittoa. Perillä hän joutuu opettajansa kyykyttämäksi ja herraskaisten lasten pilkkaamaksi. Häntä haukutaan lainaviulua soittavaksi ”maalaispelimanniksi”.

Tosi ja fiktio sekoittuvat: novellin henkilökaartiin kuuluvat viulutaiteilija ja aikansa lapsitähti Heimo Haitto (1925-1999) ja kapellimestari, Viipurin musiikkiopiston johtaja Boris Sirpo (1893-1967).

Novellin minäkertoja, Lahden konservatorion arkiston harjoittelija, on tahollaan Sulon kaltainen ulkopuolinen ja epävarma ihminen. Hän ei uskalla astua esiin suurten lahjakkuuksien varjosta.

Sulon traagisten vaiheiden selvittelystä muodostuu harjoittelijalle psyykkisesti eheyttävä prosessi. Maailmojen ja vuosikymmenten välille syntyy silta, ”apeuden ja toivottomuuden horros” vaihtuu orastavaksi intohimoksi.

Juuri tällaisia elämänilon ja inspiraation hetkiä Lintunen kuljettaa kirjoissaan kautta linjan. Lunastuksen välikappaleena toimii jälleen musiikki.

Jaa artikkeli:

 

Jani Saxell

Kirjoittaja on kotiseutukirjailija, jonka omia kaihon kultamaita ovat Helsingin Meilahti ja Pikku Huopalahti.