Vainajaiset

Marja Kyllösen Runeberg-palkinnolla ja sitä ennen Finlandia-ehdokkuudella noteerattu Vainajaiset hyödyntää magian, mytologian ja sotien jälkeisen tuppukyläromantiikan teemoja. Niiden takana vielä kiinnostavampi on sen arkaaisen runollinen, hiotun omintakeinen ja kipeän konkreettinen kieli.

Vainajaiset (2022) on Marja Kyllösen kolmas romaani. Kyllönen voitti esikoisellaan Lyijyuuma vuonna 1997 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, ja myös kirjailijan toinen romaani Rikot (2001) sai kiittävän vastaanoton, joskin romaani jäi ensin mainittuja vähemmälle huomiolle. Lyijyuuma, kuten Vainajaisetkin, herätti ilmestyessään keskustelua erityisesti valtavirrasta poikkeavan kielensä vuoksi. Kielellisen kohosteisuuden ohella romaanit jakavat myös osittain yhteisen aiheen: äitiyden.

Siinä missä esikoisromaani suorastaan tulvii uudis- ja murresanoja sekä groteskeja vertauksia ja kielikuvia peitoten samalla romaanin muut elementit, Vainajaiset hyöyntää samaa tyylikeinoa, mutta hienovaraisemmin ja johdonmukaisemmin. Runsas ja rohkea kieli on edelleen pääroolissa, muttei tukehduta teoksen muita ansioita. Kielellinen omaperäisyys tuo parhaimmillaan syvyyttä paitsi lukukokemukselle, myös kertomuksen tulkintamahdollisuuksille.

Kaikista raadollisimmista tapahtumista lukija ei tyylivalinnoista huolimatta pääse etäälle, vaikka sitä saattaisi toivoakin.

Yhteisön odotukset ja kärsimyset

Vainajaiset alkaa asetelmasta, joka toistaa sukupolviromaaneille tuttua kaavaa: nuori pari rakastuu intohimoisesti ja saa lopulta toisensa perheiden vastustelusta huolimatta. Pian romaanin alun jälkeen asento vaihtuu ja kertomus irrottautuu valmiista urista.

Avio-onni jää lyhyeksi, ja kerrontaan ujuttautuu uusi, synkkä ja julma kertojaääni, joka erottuu tekstistä lihavoituna. Ääni kuuluu parin syntymättömälle lapselle, kesken menneistä raskauksista maailmojen väliin jääneelle aavemaiselle olennolle. Aviopuolisoiden nimet, Laimi Inari Kylmä ja Rauno Karumaa, ovat enne. Karussa ja kylmässä maassa ei mikään rehevä tai elollinen kasva eikä kukoista.

Vainajaiset kertoo lapsettomuudesta hätkähdyttävällä mutta tervetulleen tuoreella tavalla. Romaani erottuu räikeästi herkästä, lempeästä ja intiimistä, jopa tiukan äitikeskeisestä lapsettomuuden mallitarinasta, jota kotimainen nykykirjallisuus tuntuu suosivan. Vainajaisissa syntymätön lapsi jää kummitukseksi, kiusanhengeksi ja kurimukseksi yhteisöön, johon ei koskaan päässyt syntymään.

Ja vähän vajuvan aikansa elävät naaraavat jäljessään sielujen laahusta, joka ulottuu yli ajan, paikan ja taivaankalvojen, ja pilvet ovat vain suruhuntuja meidän välillämme, käärinliinoja toden ja houreen liepeillä, kunnes ne hajoavat ja sielut yhtyvät, syntynyt liittyy syntymättömään ja henki haltijaan, eikä yhtä ole ilman toista, ja loinen on loista. (s. 141.)

Syntymätön kiemurtelee toteutumattomiin ihmissuhteisiinsa ja muistuttaa läheisiään (joiden kanssa ei koskaan varsinaisesti lähentynyt) siitä, mitä elämä olisi voinut hänen kanssaan olla ja mistä nämä jäävät paitsi. Elämän ja kuoleman väliin jäänyt vainajainen kiinnittyy kuin loinen isäntäänsä ja saa tässä aikaan tunne-elämän ontumista, kuten itsetuhoisuutta ja –inhoa, vahingollista ja vaarallista seksuaalista käyttäytymistä ja sortumista pikkurikollisuuteen.

Häiritsevän julma, konkretian ja magian rajaviivalla leikkivä syntymätön lapsensielu kiteyttää lapsettomuuteen, yhteisön odotuksiin ja perhe-elämään liittyvät kysymykset epäkonventionaalisella tavalla. Lukijaa ei ohjata tuntemaan empatiaa lukuisia keskenmenoja kokevaa Laimia kohtaan, kuten ehkä odotusarvoisesti sopisi.

Sen sijaan kärsimys levittäytyy koko ympäröivää yhteisöön. Ehkä yllättäen eniten tuntuu kärsivän naapuritalon ulkopuolinen, kiusattu ja emotionaalisesti ja fyysisesti hyväksikäytetty Hertta. Tämän elämä olisi voinut olla vähemmän yksinäinen ja onnellisempi, mikäli syntymättömäksi jäänyt olisikin tullut maailmaan lihana ja verenä – ystävänä.

Romaanin alussa Hertta vaikuttaa erikoiselta, jotenkin häiritsevältä sivujuonteelta Laimin ja Raunon kertomuksessa. Kertomuksen edetessä Hertan rooli kuitenkin kirkastuu; hän toimii eräänlaisena leikkauspisteenä romaanin hahmoille ja teemoille nousematta kuitenkaan varsinaiseksi päähenkilöksi.

Naiivin sinisilmäiseen Herttaan tiivistyvät myös tekstin julmimmat epäoikeudenmukaisuudet ja lukemisen epämukavuus. Hänen hahmonsa olisin halunnut pelastaa romaanin maailmasta omaani ja kertoa, ettei ole hätää ja että hänellä on väliä, vaikka romaanimaailmassa Hertta on pelkkä epäinhimillinen väline ja kohde.

Hertta tilkitsi silmänsä umppuun ja kyyneljyvä juurtui silmäkulmaan, versoi vetisenä poikin poskea, ja hän levitti jalkojaan. Lautalaari karmi ja kitisi, hän oli kalkkunanruokaa ja solkkua, laskia ja lietettä, muraa ja turvetta, mutta kohta jo poissa, muualla maan alla, jo kohta, joko, jooko…? (s. 215.)

Kieli ammentaa monesta suunnasta

Lukukokemuksena Vainajaiset on ennen kaikkea hätkähdyttävä. Ensimmäisen kerran hätkähtelin totutellessani Kyllösen systemaattisen omaleimaiseen, kansanrunoudesta ja –mytologiasta ammentavaan kieleen. Kyllösen tapauksessa kieli ei ole pelkkä tehokeino, vaan se kohoaa johdonmukaisuudessaan ja läpäisevyydessään toimijaksi; kielelliset valinnat määrittävät perustan koko teokselle.

Romaani tuo väkisinkin mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiamen (1928). Se käsittelee niin ikään äitiyden ja naiseuden odotuksia konservatiivisessa yhteisössä. Vainajaisten kenties leimaavin piirre on sen lyyrisen arkaainen kieli sekä fantastiset ja kauhukirjalliset piirteet.

Vainajaisten kummallisen koukeroinen kerronta luo ambivalentisti immersiota mutta yhtä aikaa myös etäännyttää lukijaa tekstistä. Nykyproosan ja synkkäsävyisen kalevalaisen alkusoinnuttelun risteyskohtaan syntyy hukuttavaa psykologista syvyyttä ja painostavuutta, joskin sama tyylittely alleviivaa tekstin fiktiivisyyttä ja jopa satumaisuutta. Sitä maaginen taustavire entisestään korostaa.

Kuuset roikottivat kohmeisia oksiaan kuin ristejä alassuin, tuuli hirttäytyi naavaan ja minä nostatan naakkoja kuin ukkosta, loitsin kalat laulamaan ja kuun kaveet vonkuvat taivaan halkeamissa, kun minä nauran kitani halki, kieleni kahtia, ja maa kavahtaa varppeilleen, vavisee, ja halla hiipii hämärissä raskaana kuin vainajan huokaus ja pisartuu kylmäksi hieksi, syljeksi äitini iholle. (s. 344.)

Kaikista raadollisimmista tapahtumista lukija ei tyylivalinnoista huolimatta pääse etäälle, vaikka sitä saattaisi toivoakin. Keholliseksi äityvä epätoivo ja kipu, luopuminen ja luovuttaminen tuntuvat kielen rönsyjenkin läpi tuskaisilta.

Nykyproosan ja synkkäsävyisen kalevalaisen alkusoinnuttelun risteyskohtaan syntyy hukuttavaa psykologista syvyyttä, joskin tyylittely alleviivaa fiktiivisyyttä.

Lukemisen koukuttava epämukavuus

Toinen hätkähdykseni liittyykin juuri lukemisen koukuttavaan epämukavuuteen. Vainajaiset ei säästele lukijansa tunteita, vaan ujuttaa kolmeen ja puoleensataan sivuunsa usean raskaan teeman ja kiertää ne taitavasti Laimin keskenmenojen ympärille kehkeytyvän juonen käänteisiin.

On vaikuttavaa, miten mutkattomasti kansantarustosta sävynsä ja sanastonsa saava kieli asettuu kehollisten, monesti jopa groteskien, ja tyypillisesti hyvin yksityisinä pidettyjen kokemusten kuvaajaksi. Kuitenkaan kielellinen ratkaisu ei vaikuta teennäiseltä tai päälle liimatulta.

Aavistuksen ennakkoluuloisena lukijana odotin kerronnan käyvän puuduttavaksi. En uskonut, että jaksaisin velloa virkkeiden allitteraatiokoukuissa tai yhä syvenevässä synkässä tunnelmassa kovinkaan kauaa – mutta toisin kävi.

Teoksen elementit asettuvat omalla omituisella tavallaan luontevaksi kokonaisuudeksi, joka kuitenkin haastaa lukijansa epäkonventionaalisella näkökulmallaan ja vähitellen kirkastuvalla monisyisellä juonipunelmalla.

Mielestäni Vainajaiset on ehdottomasti palkintonsa ja ehdokkuutensa ansainnut. Se ei ole millään mittapuulla helppoa luettavaa, mutta se tekee romaanista huomioimisen arvoisen. Vaikka teos käsittelee lyijynraskaita aiheita ja pahoja tekoja, pahuus ei henkilöidy täysin keneenkään.

Sen sijaan synkkyys elää kaikkialla ja kaikissa ja ryöppyää esiin hallitsemattomasti – inhimillisesti – erilaisista ihmispinnan railoista ja halkeamista. Samoista rikkonaisista kohdista tulvivat kielen keinoin esitetyt maagiset ja myyttiset kauhut, vainajaiset, maahiset ja kalmat, jotka juurtuvat osaksi aineetonta mutta aistittavaa.