Pikseliaurinko

Pikseliaurinko on aistivoimaisen värikylläinen kokoelma tummempien teosten jälkeen.

Satu Mannisen (s. 1978) uutuusrunoissa roska-auto kolistelee valkoiseen ”my little pony –lähiöön”, lapset nauravat muovipussien rajuilmassa. Naapuri sahaa sateenkaaren poikki ja levittää ponin päälle muovipressun. Keskiluokkaisen konformistiset ydinperhe-omakotialueet näyttävät painajaiskasvonsa, mutta runojen keskeislyyrinen minä valitsee vapauden.

”Tutkin suurennuslasilla talojen pienoismalleja,/ ihmisten ilmeitä kun he astuvat asuntonäyttöön,/ valuvat vettä linoleumlattialle, lukevat ääneen/ pesukoneen käyttöohjetta. Olen vuosikaudet/ pyörinyt linkouksella, nyt tuuletun/ pyykkitelineellä polyesteripuutarhana./ Pyydystän perhoset ja ampiaiset kuosiini.”

Niina Holm kirjoitti Mannisen edellisestä kokoelmasta Sydänfilmi (Gummerus 2009) Kiiltomadossa seuraavasti: ”Manninen kirjoittaa valmiita muotteja ja malleja vastaan (…) Manninen ravistaa meitä runoilijan oikeudella ja muistuttaa, että me itse pakotamme itsemme – varhain omaksuttujen ja hyvin sisäistettyjen oppien kautta – turhan ankariin olemisen malleihin.”

Sama muottien ja mallien vastainen peruseetos kannattelee Pikseliaurinko-kokoelmaakin. Muuten Mannisen toinen ja kolmas kokoelma eroavat melkein kuin yö ja päivä: tummasävyinen, sairaalamiljöön hallitsema Sydänfilmi keskittyy ihmisen eksistentiaaliseen haurauteen, pilkkomisen ja leikkelyn kuviin. Me laitostamme itse itsemme, myös koulumaailmaa ja perheensisäisiä valtakuvioita peilaava kokoelma julistaa rivien välissä.

Pikseliauringon runojen peppipitkätossumaisella minällä on vapaus astella pois toisten luomista, ahdistaviksi koetuista kuvaelmista. Vaikkapa tähän tapaan: ”Lakkiaisjuhlien kliseenkilinää. Seinästä puhkeaa korva,/ pakenen korvakäytävään, juoksen raput alas kesään./ Huulikiillon maku on enemmän mansikkaa kuin koivua. /Tahdon punakynällä merkittyyn kukintoon.// Meillä on rosee ja muovimukit,/ syreenejä sun muuta serigrafiaa pakkautuu ympärille./ Suu täynnä vaahtokarkkeja ja pikkulintuja/ kiipeän verkkoaidan yli, juoksen kentän poikki,/ raidallinen kangas heiluu.”

Tekokuitumetsissä ja polyesteripuutarhoissa

Manninen on paitsi runoilija myös Kuvataideakatemiasta valmistunut valokuvaaja. Sen totisesti huomaa. Runot ovat samaan aikaan realistisia, detaljikkaita ja outoja, surrealistisia sisäkkäisten kuvien metsikköjä.

Mieleen tulee vaikkapa Kristiina Wallinin (s. 1971) kokoelmien arkinen absurdismi – tai Mannisen tavoin paljon elokuvista ammentavan Tuuve Aron (s. 1973) lyhytproosan melankolia ja viisto huumori.

Mannisen Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007) käy dialogia Virginia Woolfin (1882–1941), modernismin, feministisen ajattelun ja tajunnanvirtatekniikan yksinäisen jättiläisen kanssa. Yhtä lailla kokoelmassa vilahtavat Ridley Scottin Thelma ja Louise (1991) ja Jane Campionin Piano (1993).

Myös Pikseliauringossa viehättää sen poikkitaiteellisuus. Kokoelman motto on Yoko Onolta: ”Watch the sun until it becomes square”. Runojen minä on välillä Edward Hopperin maalauksessa, hänen kaipauksensa kohde Claude Monet’n lummelammessa.

Manninen ei kuitenkaan kirjoita vain elitistisille piireille avautuvaa namedropping-runoutta. Hän inspiroituu yhtä lailla lähiöarjesta, Viking Linen karaokesta, hotellien maksukanavista ja kannettavien tietokoneiden virtuaalitodellisuuksista.

Idyllejä rikki repivän kokoelman keskeisiä teemoja onkin toden ja keinotekoisen yhä mahdottomammaksi muuttuva rajankäynti. Liikutaan matkaesitemaisemissa ja wunderbaum-metsissä. Lokki lentää paristot vatsassaan, lähde solisee tietokoneen ruudulla ja virtaa sinistä lattialle. Jääkaapista löytyvät meret, vuoret ja metsät, kokonainen vakuumipakattu luonnonsuojelualue.

Rakkaudestakin on tullut suorituskeskeistä tosi-tv:tä. Molemmille osapuolille on valmiiksi kirjoitetut vuorosanansa. Kun on tottunut korkeaan draamaan, liian tavallinen yhdessäolo käy ahdistavaksi.

”Suhde käynnistyy, ei valonheittimiä, ei paljastumista/ vain ylikuumentunut koneisto. Unet kokonaisia/ tuotantokausia täynnä romantiikkaa, mutta ahtaita kääntyä./ Tähän tarvittaisiin nyt jotain tulehtunutta,/ mieluiten väreissä.”

Tien päällä vinoissa unelmissa

Oheisessa, ilkikurisen anarkistisessa runossa lomittuvat keinotekoisuus ja konkretia. Samoin tunteet, joita laitetun, ruiskumaalatun auton pelkääjänpaikalla, auringonlaskun ratsastajan käännellessä rattia ”kuuluisi” tuntea.

”Palmupaitasi rannalla juoksen kohti merta,/ antaa tulla vaan aaltojen iskut,/ kirkkaammat värit, kovempi tuuli hiuksissa./ Vedän avaimella horisontin peltiin./ Ajat kohti auringonlaskua, painan pause,/ jäät jumiin tietyömaalle. Paina kesähitti päälle,/ sydämeni on muovielektroniikkaa/ ja vaarassa sulaa.”

Todellisuus on tuunattavissa, säädettävissä jollain kapulalla kuin hotellihuoneen tunnelmavalaistus ja ilmastointilaitteen hurina.

Kokoelma irvailee matkailuesitteiden ja kiiltopaperilehtien todellisuudelle

Erityisesti tämä korostuu kokoelman kolmos- ja nelossikermissä, joissa tehdään matkaa Lanzaroten auringossa, hotellihuoneen sademetsässä ja Manhattanin neonvalojen keskellä.

Kokoelma irvailee estoitta matkailuesitteiden ja kiiltopaperilehtien todellisuudelle. Vesi ei ole koskaan niin kirkasta ja hiekkaranta niin autio kuin kuvankäsittelyohjelmien aikaansaamissa paratiiseissa. Niissä, joissa surffaaja ratsastaa aallolla turkoosilla spreijatussa tropiikissa, delfiini hyppää aukeaman yli ja aurinko varisee pikseleinä mereen.

Turistikuplaa puhkomassa

Esille puskevat länsimaisen ihmisen ahdistus ja runoilija Mannisen sosiaalinen omatunto. Siellä, missä palmut loppuvat, kuohuu jarruvalomeri, öljyä ja lietettä vellova pimeys. Lopulta ollaan turvassa paremman väen turvasatamassa, hotellin ilmastoidussa parkkihallissa.

New York on yhtäältä Times Squarea, Empire State Buildingia ja Brooklynin siltaa, toisaalta urbaania jättömaata: ”Asfaltti kimmeltää niittejä ja paljetteja./ Kusenhajuiset metrotunnelit parkkipaikat/ tuleen sytytettyjen autojen keltaiset & magentat liekit./ Mustassa viidakossa tiikerin hampaat välähtävät./ Astu sisään raakalaudasta tehtyyn taloon./ Huone on likainen akryylitasanko,/ pensseli on jäänyt pesemättä.”

Manninen on mielenkiintoisella tavalla yhteiskunnallinen. Hän ei väitäkään pystyvänsä näkemään lomaparatiisien kaduntallaajien tai Ison Omenan sosiaaliseen todellisuuteen. Kirurgisen harkitut neulanpistot vain puhkovat länsituristeille varattujen kuplien onttoutta: päästävät virtsan- ja dieselinkatkua, yössä kuuluvaa nyyhkytystä ja tuuletuskanavia pitkin ryömimiä torakoita sisään.

Minimalismi, vahvuus ja riippakivi

Pikseliaurinko on aistivoimaisen värikylläistä, ilkikurista ja nopealiikkeistä runoa – kahden tummasävyisen, yksinäisyyden ja erillisyyden tuntojen hallitseman edeltäjänsä jälkeen.

Ei Mannisen uusimmastakaan katteettoman optimismin Pepsodent-mainokseksi ole. ”Kuusten takaa hahmot astuvat esiin./ Ahdistuksen trampoliini/ minä musta pompin aurinkoa vasten”, runojen ´minä´ julistaa kakkossikermän alussa. Ja heti perään: ”Sirpaleita serpentiinisilppua/ revitty ostari ihmisten sekasotku./ Kahlaan taajaman betoniaallokossa/ hukun ilmapallomereen.”

Nykymaailmassa viihtymättömyys ja herkän poikkeusyksilön törmäyskurssi banaalin, brutaalin todellisuuden ”betoninkovien aamujen” kanssa on siis edelleen läsnä.

Tekisi mieleni liittää modernismin perinteestä ammentava, tarkkojen, täsmällisten kuvien minimalisti Manninen Edith Södergranin ja Katri Valan kaltaisten 1900-luvun alun näkijöiden joukkoon. Samaa tulta päin -asennetta ja kutsumustietoisuutta heissä on.

Silti minimalismi on myös jossain määrin riippakivi: runot ovat kauttaaltaan kolmi-, viisi- joskus jopa seitsensäkeisiä. Vaikka rivien välistä pureskeltavaa ja assosioitavaa jää paljon, 57-sivuinen kokoelma on turhan nopeasti luettu.

En tarkoita, että kaikkien runoilijoiden tulisi ryhtyä koneilemaan ja googlettamaan, loihtimaan kasaan runoelmamaista säevyörytystä, jonka edessä sivut tahtovat loppua kesken. Mutta pelkistämisen ja vähäeleisyyden vastapainoksi voisi olla virkistävää lukea runsaampia, rönsyilevämpiä sikermiä.

Varjonyrkkeilyä pyhimysten kanssa

Ankaran keskityksen ja vaivihkaisen huumorin, kolhon absurdistisen irrottelun mestaruuden Manninen on jo nyt lunastanut. Mutta tasapituisuus johtaa paikoin liiankin arvattavaan tasalaatuisuuteen. Uusia äänilajeja voisi ennakkoluulottomammin kokeilla, tuoda mukaan tykitystä, suoraa huutoa ja hälyääniä.

Temaattista vaihtelua Pikseliauringossa riittää. Esimerkiksi kokoelman viime runot sisältävät kiehtovaa, agnostissävytteistä uskonnollista pohdiskelua.

Kun kokoelman absurdistisen alkupuolen soundtrackiksi sopisi Manniselle tärkeä, islantilainen vaihtoehtorockin menninkäisäiti Björk (s.1965), uskontoteemaisten runojen taustaksi voisi kuvitella Joan Osbornen (s. 1962) ysärihitin ”One of Us”.

”Varjoni nyrkkeilee kirkon seinällä,/ frescomaalatut pyhimykset halkeilevat,/ vaipuvat kanveesiin. Lasimaalauksen/ sinisessä valossa pöly leijailee,/ kipsimaria aivastaa”, Manninen latelee.

Kokoelman viimeinen runo jatkaa samaa epäuskontunnustusta ja inhimillisen ymmärryksen kapeuden luotausta.

”Huoneistosta kannetaan muuttokuormaa ulos./ Ikkunassa kirkontorni on niin korkea/ etten saa sitä näkyviin./ Pyyhin sormenjälkeni taivaasta.”