delete

”Mutta kohtalo on leikannut vatsani auki ja vienyt sisälmykseni” (s. 126).

V.S. Luoma-ahon lyhytproosateos delete (2021) leikkii muodoilla ja typografisilla elementeillä ja vie novellien idean perinteistä formaattia pidemmälle. Ennen kaikkea runoteoksia julkaissut Luoma-aho hyödyntää runojen laajaa palettia myös proosan puolella. Tarinoiden aiheet ovat vahvasti kiinni nykyajassa käsitellessään niin Tinder-uupumusta kuin työelämää sekä arjen surrealismia. Pienellä kirjoitettu nimi, delete, eli poistaminen, tai yksinkertaisesti ”poista” toimii myös kuin lukuohjeena teokselle.

Luoma-aho tuo raikkaan tuulahduksen kotimaisen proosan kentälle siirtyessään runoista novelleihin, mutta kokeellisuuden olisi voinut viedä vieläkin pidemmälle. Novellit ja lyhytproosa ovat yhä marginaalissa kotimaisen kirjallisuuden kentällä, vaikka lajin parissa ovat loistaneet muun muassa Rosa Liksom. Tuoreempana nousee mieleen Anu Kaajan Muodonmuutosilmoitus vuodelta 2015. Aiheiden puolesta deleten kertomukset tuovat mieleen Harry Salmenniemen novellikokoelmat, joissa terapian ja todellisuuden uuvuttavat yksilöt lähestyvät äärirajaa. Luoma-aholla modernin ihmisen angsti saa banaaleja muotoja ja terapia on lopulta silkkaa oman egon purkamista.

Teos on novellien muotojen osalta avara, ja muotojen moninaisuuden voi nähdä myös kommentoivan nykyistä, romaanipainotteista kirjallisuustrendiä. V.S. Luoma-ahon muussa tuotannossa näkyy myös vahvana haluttomuus sitoutua yhteen genreen tai tyyliin.

Runoilijana tunnettu kirjailija on tehnyt myös taiteilija Jaakko Pallasvuon kanssa tekstikokoelman Luonteita (2018), jossa yhdistyvät kuvitus ja runolliset tekstikatkelmat. Fragmentaarisuuden ja tekstilajien laajuuden voi nähdä myöskommenttina pirstaloitunutta ja erilaisten sisältöjen lävistämää nykymaailmaa kohtaan, ja tulkinnan mahdollisuus vahvistuu, kun tarkastelee tarinoiden sisältöä.

Tarinat ovat muun muassa deittisivuprofiilin, Powerpoint-esityksen, haastattelun sekä kolumnin muodossa. Muotojen vaihtelu tuo tietynlaista raskautta teokseen, se vastustaa perinteistä lukutapaa ja haastaa lukijaa eri tavalla kuinlineaarisesti etenevät, yhteen muotoon tai tyyliin nojaavat teokset. Tarinat itsessään eivät ole erityisen korkealentoisia, mutta niiden pinnat särkyvät lukemisen myötä ja paljastavat jonkinlaista selittämätöntä mätää, josta elämämme koostuu. Myös kieli ja rekisterit vaihtelevat novellista toiseen, mutta runoilijatausta nousee toistuvasti esiin. Silti kyse ei ole suinkaan harmonisesta poetiikasta, vaan ennemmin häiritsevästä, lukijaa epämukavuusalueelle johdattelevasta kielestä.

Miksi ”tavallinen” arki voi tuntua niin piinaavalta ja julmalta?

Vaikeuksien kautta ei-minnekään

Ihmiselo sekä ihmissuhteet vaikuttavat työläiltä, ongelmien ja haasteiden värittämiltä. Silti kirjoittaja tuntuu tarkastelevan hahmojaan empaattisella lämmöllä; ymmärtävän heidän vaikeuksiaan, onhan kyse universaalista inhimillisyyden kokemuksesta, jota modernit yhteiskunnat, tietotekniikka ja masennus vaikeuttavat merkittävästi. Kauhu on taustalla ja myös mainitaan ääneen muun muassa tarinassa ”Autere”. Muutaman sivun mittainen ”Luokkakokous” kuvaa hyvin ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää, että kukin meistä muuttuu ajan kuluessa, ja kuinka raskasta on toisaalta tulla määritellyksi ulkopuolelta. Ahdistavat kohtaamiset ovat usein keskiössä. Luoma-aho onkin taidokas kuvatessaan vaikutelmia ja tuntemuksia, joita tavallisen oloiset kanssakäymiset voivat ihmisissä herättää.

Parhaimmillaan novellit onnistuvat vangitsemaan jotain olennaista nykyihmisen kokemuksesta; siitä hämmennyksestä, jonka parissa elämme, mutta jonka pyrimme parhaimman taitomme mukaan ja kollektiivisesti piilottamaan: ”’Jos ei muiden maitotuotteiden joukossa ole niin nyt en tiedä,’” myyjä vastaa kysymykseen. Hänen kasvoillaan on repaleinen puna. ’Nyt ei kukaan meistä tiedä mitään.’” (s. 67.) Silti teos ei toimi vain siksi, että se tavoittaa 2020-luvun zeitgeistin; kantava voima on ennen kaikkea Luoma-ahon rikkaassa kielessä, joka kurkottaa odottamattomiin suuntiin ja imaisee mukaansa, toisinaan lähes luotaantyöntävän tarkoilla ilmauksilla.

Aiheiltaan delete rinnastuu moniin kotimaisiin nykyromaaneihin, joissa kaupunkilaiset kamppailevat arkisen helvetin kanssa, mutta Luoma-ahon sidos tekstiin ja sen ulottuvuuksiin vie teosta eri suuntaan kuin esimerkiksi Johannes Ekhomin romaanit, joissa dialogi on pääosassa. Luoma-ahon teos ei ole autofiktiota, mutta leikittelee omakohtaiselta tuntuvilla kokemuksilla. Siitä kertoo jo novelli, joka koostuu ainoastaan Tinder-profiilin tekstistä, joka liikkuu vähitellen arkiselta ja tavanomaiselta tasolta surrealistisempaan suuntaan.

Profiilikuvana näkyy olevan Luoma-aho itse, katse suunnattu kohti kameraa ja sitä kautta myös lukijaan. Geneerisistä kävelyistä ja hitaista aamuista edetään tekstissä välittömästi jo tiukempiin arvoasetelmiin. Vastakkainasetteluilla leikkiminen toistuu teoksessa ja näkyy myös tässä Tinder-profiilissa, jossa luonnonlapsi, tiedotus ja markkinointi, metsästäminen, avioliitto, polyamoria, egometria sekä hössöttäminen muodostavat muodottoman, ahdistavan massan. Deittiuupumus on viime aikoina puhuttanut mediassa mutta novelli ei ole pelkkä nokkela ja ironinen kommentti Tinderin pinnallisuuteen, sillä laajeneva sanasto alkaa taipua myös poeettiseen suuntaan: ”lintujen äänet, kielen litteys, unihalvaukset, minipossut, hyönteisten henkisyys, jumalan iho, kauheat luurangot.” (s. 48).

Tietämisen ja tietämättömyyden leikki

Luoma-ahon tekstien äärellä pääsee kiinni kieleen, sen ilmaisuvoimaan, mutta idylliset metaforat vievät lopulta aina kohti groteskia. Teosta lukiessa oppii vähitellen, että kauneuden takana on aina mätänevää lihaa ja henkevyyden takana painostavien ajatusten kaatopaikka.

Siltähän elämä myös tuntuu, ja sitä elämä itsessään on; kukoistusta ennen lopullista lepoa. Sen vaikutelman ainakin saa teoksen äärellä jo ensimmäisillä sivuilla, jotka koostuvat keksityistä arvioista, jotka käsittelevät mitäpäs muuta kuin Luoma-ahon teosta. Keksityt kritiikit ironisoivat vallitsevaa kirjallisuuskeskustelua ja laajemmin taidekritiikkiä ja siihen usein sisältyvää jargonia ja mukasyvällisiä kommentteja, joissa luodaan yleismaailmallisia päätelmiä ja kääritään latteat toteamukset yleviin muotoihin.

Ranskan Elle kuvaili Michelle Houellebecqin romaania Serotoniini ”kertomuksena miehestä keskellä näivettyvää sivilisaatiota”. V.S. Luoma-ahon tarinoissa sivilisaatio ei ole niinkään näivettyvä kuin turpiin ottanut ja verta yskivä, mutta silti parhaansa yrittävä seitti.

Yhteiskunta koostuu ihmisistä, ja ihmiset ovat erittäin kujalla. Kukaan ei enää kysele elämän tarkoituksen perään tai pohdi, onko Jumala todella kuollut; aika kuluu ruokakaupoissa, urbaani ympäristö on muuttunut normiksi, josta toisinaan piipahdetaan Italiaan kokemaan hetken ylevöittävää taidetta ja maisemia.

Mieleen nousee Sanna Karlströmin runoteos Alepala (2019), jossa runojen puhujat liikkuvat lähikauppa Alepassa,kokevat jotain pakastehyllyjen välissä. Milloin linnuista tuli broilereita, kysyy Karlström. Luoma-aholla vastaavakysymys voisi olla, milloin kokemus ihmisyydestä muuttui kauhun tasapainoksi. Onko siitä minkäänlaista ulospääsyä, siihen kokoelma ei vastaa. Hetkellistä, kenties, jos onnistuu kohtaamaan toisen ihmisen.

Novellissa ”Rakkaustarina” kuvataan kahden ihmisen kohtaaminen bileissä useasta eri näkökulmasta. Sen sijaan, että tarina valaistaisiin molempien mielen kautta, toimivat mustalla pohjalla ja väärinpäin olevat sivut kuin peilinä small talkin taakse:

-Virnistän peloissani. Ajatus on lähellä lunta. Ajatus natisee kuin arveluttava jää.
-Virnistä minulle avantosi partaalta.
-Mikä voima vaaditaan lumihiutaleeseen!
-Taas yksi päättymätön perspektiivi, hän sanoo. (s. 82.)

Small talkin tasolla dialogi muistuttaa Tuomas Kokon romaanista Tosi kivat juhlat (2019), jossa kiusalliset ihmiset suorittavat pariutumisrituaaleja alkoholin voimin. Romantiikka tuntuu olevan kaukana, muttei kenties täysin kuollutta. Luoma-aholla se sykkii pinnan alla, on läsnä kehoissa ja tanssissa myös silloin, kun näytetään puhuvan täysin yhdentekevistä asioista.

Mutta onko kyse vain toiveajattelusta, poeettisuuden kaipuusta epäromanttisessa maailmassa? Myös small talkin tasolta hahmot etenevät suoraan puheeseen: ”Sitä paitsi kaikki selviää joka tapauksessa vasta sit, jos me naidaan, eikö niin? Eikö tää nyt siihen mee? Just siitä kulttuurista pitäis päästä yli, mut tää menee silti siihen.” (s. 77.) Hahmo ylittää rajan, puhuu siitä, mistä olisi parempi vaieta.

Silti teos ei toimi vain siksi, että se tavoittaa 2020-luvun zeitgeistin; kantava voima on ennen kaikkea Luoma-ahon rikkaassa kielessä.

”On vain pakeneminen palkatusta työstä, yritys löytää sen taakse. Sitten, lopulta, on myös arki niin kamalaa juuri siksi, että pakon aave leijuu sen yllä.” (s. 127.) Elämä Luoma-ahon novellien hahmoilla on lamauttavaa, sairasta, masentavaa.Samalla elää jatkuva vaatimus olla tietoinen omasta etuoikeudestaan. Ahdistus levittäytyy kaikkialle, levittää tahmaisia jälkiä jokaiseen, säästämättä ketään. Siitä huolimatta elää myös pilkahdus muusta, huumorin ja elämän synkkyyden hyväksymisen tuoma vapautus; voi myös nauraa, voi kohdata ihmiset sellaisenaan, huvittavina ja hauraina. Teksteissä on jatkuvasti läsnä jonkinlainen arkinen julmuus. Maggie Nelson tutkii teoksessaan The Art of Cruelty (2011) julmuutta taiteessa sen useissa merkityksissä, ja samanlaista julmuuden läpileikkausta voi löytää myös Luoma-ahon kokoelmasta: miksi ”tavallinen” arki voi tuntua niin piinaavalta ja julmalta?