Odysseuksen soutaja

Toki tuntee 3500-sivuinen Lexikon der Alten Welt (1965) Elpenorin: ”Odysseuksen toveri, joka Kirken saarelta lähdettäessä kuoli pudottuaan palatsin katolta. Odysseus kohtasi Elpenorin manalassa ja täytti hänen toiveensa kunnollisesta hautaamisesta. Hauta sijaitsi Latiumissa”.

Elpenor oli sankareista huomaamattomimpia. Ääneen hän pääsi kerran, Odysseian 11. laulussa. Aika-ajoin Länsimainen Kulttuuri on kuitenkin kiinnittänyt huomiota tähän Odysseuksen soutumieheen: hän löysi tiensä Vergiliuksen Aeneis-runoelmaan, Jean Giraudouxin näytelmään ja erääseen Ezra Poundin cantoon. On myös arveltu, että Elpenor olisi taustalla Apostolien tekojen kertomuksessa Eutykoksesta, nuorukaisesta, joka nukahti ikkunallaan, putosi ja kuoli, ja jonka Paavali herätti henkiin (Ap.teot 20:8–12).

Elpenorilla ei siis ollut vastassaan vihaista jumalaa, raivoavaa hirviötä tai troijalaista miekkaa. Hän vain ryyppäsi illalla rankasti, nukkui hyvin ja kuoli aamulla tapaturmaisesti. Eläessään Elpenor ei osoittanut urhoollisuutta tai viekkautta. Hän ei murehtinut itseltään järkeä päästä eikä rakastanut rajusti. Willy Kyrklundin mukaan Elpenor ehti vaimosta haaveilemaan, mutta ei sitä kohtaamaan.

Löydös on historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden yhteinen: joskus se, joka elää huomaamattomasti, alkaa kiinnostaa ja vaivata vasta kuoltuaan. Suurinta ääntä Elpenorin tapauksessa pitää hänen hiljaisuutensa.

Troijan teurastus

Willy Kyrklund (1921–2009) oli suomenruotsalainen, Ruotsissa koko aikuiselämänsä asunut kirjailija. Teoksia hän julkaisi viidellä vuosikymmenellä, ja 1960-luvulta lähtien niitä on verkkaiseltaan myös suomennettu. Asialla ovat olleet mestarit, muun muassa Pertti Nieminen, Pentti Saaritsa ja Eeva-Liisa Manner. Mestariksi osoittautuu jälleen myös Kristiina Drews; en nimittäin epäröisi sanoa hänen tuoretta Kyrklund-suomennostaan mestarilliseksi.

Alun perin 1986 nimellä Elpënor julkaistu Odysseuksen soutaja on proosaosuuksia sisältävä lyhyt runoelma, joka elää ja hengittää jännitteisessä suhteessa Homeroksen nimissä kulkeviin massiivisiin runoelmiin. Tekstisivuja on Kyrklundin teoksessa kuutisenkymmentä. Lyhyyden ei pidä kuitenkaan antaa hämätä. Mittansa antamissa rajoissa Odysseuksen soutajaon äärimmäisen tiivis, yksityiskohtainen, tarkka – ja suunnattoman lavea. Teos alkaa motolla: ”Isä Zeus, toden totta saat ihmiset hulluuden valtaan”. Jatko on tuon ylihistoriallisen ja -paikallisen, kollektiivisen ja yksilöllisen hulluuden lähilukua. Sävy on paikoin traaginen, paikoin surumielisen huvittunut.

Elpenor on Ithakan nuorukaisia, ”laiha ja hontelo poika”. Hän liittyy saaren kuninkaan Odysseuksen laivastoon, sen nuorimmaksi jäseneksi, ja alkaa soutaa kohti seikkailuja eli onnettomuuksia. Troijassa soditaan, toisin sanoen tapetaan, ryöstetään, raiskataan ja tuhotaan. Kyrklundin kuvauksen hienous on tässäkin sen eleettömyydessä. Elpenor rekisteröi tapahtumat, mutta ei analysoi saatikka moralisoi niitä. ”Kaipasin kiihkeästi pois siitä sodasta”, sanoo Elpenor. Muut ajatukset jäävät lukijoiden ajateltaviksi.

Troijan teurastuksessa lasketaan Länsimaisen Kulttuurin perustus. Elpenor saa sieltä palkakseen orjia ja lasihelmistä tehdyn kaulanauhan, jonka hän aikoo joskus tulevaisuudessa lahjoittaa mahdolliselle morsiamelleen. Orjat menehtyvät tai karkaavat samaan tahtiin kuin muukin kreikkalaisten sotasaalis hupenee. Lasihelmet jäävät.

Ennen kohtalokkaaksi osoittautuvaa yöpymistään Kirken katolla Elpenor osallistuu Odysseuksen rinnalla niihin harharetkiin, joita Homeros kuvaa. Miehet kohtaavat lootuksensyöjät ja kykloopit. Nyt kaikki nämä kuuluisat tapahtumat nähdään kuitenkin vinosti – eli vihdoinkin suoraan. Se, mikä homeerisen runouden tulkintaperinteessä on kuvattu seikkailuna, on nyt Kyrklundilla ryöstämistä ja murhaamista. Sama vino, Elpenorin silmistä luotu katse kohdistuu myös itseensä Odysseukseen. ”Päämies” on juonikas, ahne, itsekäs ja itsevaltainen, petollinen. Odysseuksen juonikkuus on tietenkin klassinen, jo Odysseian rakenteisiin ladattu teema, mutta nyt nähdään, mitä se itse asiassa saattaa tarkoittaa.

Mutta päämiehen vilppi ei kasvattanut hänen kunniaansa. Aina kun oli puhe näistä vaiheista, päämies pyrki tähdentämään tapahtumien poikkeuksellista ellei suorastaan uskomatonta laatua, etenkin kykloopin poikkeuksellista ellei suorastaan uskomatonta kokoa ja ruumiinvoimia ja sen alkukantaista luontoa, joka teki tyhjäksi kaikki normaalit ja sivistyneet arvot ja käyttäytymismallit […] Jos me joskus pääsemme hengissä kotiin, saa nähdä minkälaisen fantastisen tarinan meidän neuvokas päämiehemme kertoo kohtaamisesta kykloopin kanssa. (s. 39.)

Tarinoita on riittänyt. Mutta Elpenor puhuu fantasioimatta: ”Edessä aaltojen tie. Takana savua ja kuolemaa”.

Jos Odysseus edustaa sivistystä, onko Elpenor sitten se, joka näkee sivistyksen läpi? Ensimmäisenä ja viimeisenä?

Kaiken Alku

Kyrklund-suomennoksessaan Kristiina Drews operoi taiturimaisin keinoin. Sanojen yhteissointi ja lauseiden juoksu tuo tarvittaessa mieleen niin meren keinunnan, auringon poltteen, sodan kuvottavuuden ja kohtalon iskut, joissa tuntuu luonnonilmiöiden väistämättömyys. Muinaisia mittoja hakeva runo purkautuu välillä proosakertomukseksi; myyttinen ja historiallinen sijaitsevat rinnakkain ja sisäkkäin. Tämän Kaiken Alun tunnelman, ikuisen tuoreuden, Kyrklund-Drews esittää vastustamattomasti. Se, että jo Alussa jokin tuntuu menevän vikaan, on sitten toinen asia.

Vaikka Odysseuksen soutaja johtaa miettimään länsimaalaisuuden perustuksia, historian rakenteita ja voimia sekä ihmiskohtalon kummallisuuksia, nousee kuitenkin etualalle runoelmakielen tuottama fyysinen aistimus. Se tuntuu vaikuttavan suoraan keskushermostoon. Tiedän mistä puhun, luin teoksen itselleni ääneen. Lukutapa tuntui välttämättömältä.

Kirjoitin äsken alussa ”vaikka”, mutta yhtä hyvin olisin voinut kirjoittaa ”juuri sen takia että”. Eikö mekanismissa, joka kulttuurin perustuksia pohdittaessa kutsuu esiin fyysisyyttä, ole jokin syvällinen opetus…?

Esimerkin voisi ottaa mistä tahansa, mutta otan sen tarkoituksella Elpenorin kohtalokkaista tunnelmista: ”Aamunkoitto sai kuulla valituksemme. Kadotettu kotimaa oli kaukana tuolla puolen meren, joka oli kuljettava kerran tai ei koskaan. Olimme saapuneet tuntemattomaan taivaanrantaan, jonka asukkaista emme tienneet oliko heitä ja millaisia he olisivat.” (s. 25.) Siinäpä myytistä myyttiin ponnistavan ihmisen kuulumisia. Välillä hän ehtii poiketa historiassa.

Alberto Moravian romaanissa Keskipäivän aave (Il disprezzo, 1954) elokuvaohjaaja Rheingold ja käsikirjoittaja Molteni riitelevät Odysseian ja Odysseuksen tulkinnasta. Rheingoldin ”saksalais-freudilainen” näkemys kauhistuttaa ”idealistis-romanttista” näkemystä edustavaa Moltenia. Rheingold kuvailee:

Penelope on vanhan, feodaalisen, aristokraattisen Kreikan perinteitä edustava nainen, hyveellinen, ylhäinen, ylpeä, uskonnollinen, mainio koti-ihminen, hyvä äiti, hyvä puoliso, Odysseus taas ennakoi jo uudemman Kreikan, sofistien ja filosofien kotimaan, ihmistä” […] Kuka on Odysseus Odysseiassa? Mitä hän edustaa? Hän on yksinkertaisesti kulttuuri-ihminen, hän edustaa kehitystä. Muiden sankarien joukossa, jotka nimenomaan ovat primitiivisiä ihmisiä, hän on ainoa sivistyksen tuote. (suom. Kai Vuosalmi.)

Jos Odysseus edustaa sivistystä, onko Elpenor sitten se, joka näkee sivistyksen läpi? Ensimmäisenä ja viimeisenä? Joka tapauksessa Odysseuksen soutaja hohtaa yhtenä syksyn käännöskirjallisuuden helmistä.