Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lyyrisiä leikkauksia

Anna Saari, 25.1.2010
Esa Mäkijärvi: Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä s., Ntamo 2009

Pari vuotta sitten teoksellaan Yökiipijä (ntamo, 2007) esiin tullut Esa Mäkijärvi toteaa toisen runokokoelmansa saatesanoissa haluavansa saada aikaan keskustelua kirjallisuuden tekemisestä. Teos Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä kiinnittääkin huomion runojen laatimisen metodiin, kollaasitekniikkaan, jonka avulla Mäkijärvi on teoksensa koonnut.

Tekijä perustelee metodivalintaansa sillä, että kollaasi osoittaa hyvin, miten paljon sattuma ja onni ohjaavat taiteen syntymistä. Toisaalta kollaasi – tai cut-up, kuten Mäkijärvi sitä mieluummin nimittää – on hänen mielestään eräänlaista postmodernia realismia: ”cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen yhteiskunnan kaoottisuutta ja tietotulvaa kuin perinteisen lyyrinen tai mitallinen runo”.

Totutusta poiketen Mäkijärvi siis taustoittaa teoksensa lähtökohdat hyvin. Hän nimeää esikuvansa ja jopa runojen lähteinä käytetyn materiaalin kirjoittajat. Kiinnostavaa onkin, millä tavalla lukemiseen vaikuttaa tieto siitä, että runojen materiaalina on käytetty olemassa olevia tekstejä. Intertekstuaalisten kytkentöjen tunnistaminen saattaa tuoda värinää merkityksenmuodostukseen, mutta lukija ei ehkä jaksa vaivautua tekemään pitkällistä tutkimusta tekstien taustoista vaan lukee niin kuin lukisi muutenkin: sillä silmällä, kantavatko runot itsessään, sellaisinaan.

Mäkijärven kollaasit pääosin kantavat. Joskus ne tarjoavat hetken hupia, joskus pohtimaan jätättäviä kuvia tai hienoja lyyrisiä leikkauksia. Parhaiten toimivat lyhyeen säemuotoon kirjoitetut kerrokselliset runot, joiden sanojen välissä on tilaa lukijalle. Monet runot sisältävät Mäkijärven tyyliin monimerkityksisiä, elegisiä kiteytyksiä elämästä, ihmisestä ja kielestä: ”Mikä kasvaa kammioihin, raunioihin on kevättä”. ”Kaikki yhdistelmät ovat mahdollisia.” ”Kasvoin talossa, jonka ympärillä ruoho kulottui.”

Runo ja sen taustat

Koska kokoelman runoja ei ole jaoteltu muuten kuin numeroimalla ne yhdestä neljäänkymmeneenviiteen, kokoelma vaikuttaa hieman harjoitusviholta, ikään kuin materiaali olisi annosteltu runoetydeiksi. Ehkä tarkoituksena onkin harjoituttaa lukijaa, ehkä korostaa, että runot ovat samanarvoisia ja merkitykset sattumanvaraisia.

Kirjoitustavan esillä pitämisessä on puolensa. Toisaalta se tekee tekstin tekemisen prosessista jotenkin läpinäkyvämpää, toisaalta se ohjaa lukemista, joskus häiritsevästikin. Esimerkiksi jos runon otsikon paikalle merkitään sulkeisiin ”Kirjasto. asiasanat, Eeva-Liisa Manner”, sitä seuraava asiasanaluettelo pysyy huvittavana asiasanaluettelona, vaikkei asiasanaluettelossa runon materiaalina ole sinänsä mitään vikaa. Niin kuin ei ole sisällysluetteloissa tai nimekkeissäkään. Epäilemättä Mäkijärvi haluaa tehdä näkyväksi, että kirjallisuus on sekalaisesti tehtyä, tuotettua ja järjestettyä, mutta ajatus on niin tuttu ja moneen kertaan toistettu, ettei se liiemmin puhuttele.

Mäkijärvi osaa onneksi kirjoittaa materiaalistaan myös tekstiä, joka tarjoaa muutakin kuin hymähdyksen aihetta. Runo josta kokoelma on saanut nimensä, osoittaa, että kirjoittaja kykenee tavoittamaan syvyyttä ja leveyttä. Siinä on dramaattisen muutoksen kuvia, mutta samalla puhuja tuntuu kohtalokkaan tyytyväiseltä olosuhteisiin, jotka ovat vääjäämättömät.

Laajan skaalan vaikutelma syntynee ääripäistä: sokeista ja näkevistä, sekä maailman pienimmän linnun elinvoimasta ja elämän päättymisestä. Toisaalta viittaus Jeesuksen puheeseen sekä tuoreessa muistissa oleva José Saramagon allegorinen romaani sokeudesta tuovat kiinnostavaa kaikupohjaa runon lukemiseen:

”Tulee sokeita (Joh 9:39) / ja reittä peittää musta kangas, / sokeat saavat näkönsä ja näkevistä / osa sammuu, vaipuu, kuolee. / Tulee elämän pitkä ilta. / Se on kaikin tavoin hyvä järjestely, / sormet hämärän kirstulla / ja kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä.”

Ehkä on hyvä pitää mielessä, että kollaasit ja avoimet kontekstit eivät ole runoudessa mitään uutta; sen sijaan Mäkijärven tekemä lähteiden nimeäminen on – vaikka ovat toki muutkin runoilijat muusiaan nimenneet. Mäkijärven teko kiinnittää kuitenkin väistämättä huomion runojen syntyyn kirjoittajan näkökulmasta.

Lukijan näkökulmasta ei kylläkään ole ehdottoman tähdellistä, tunnistaako runosta Rimmisen, Heikkosen tai muiden tuttujen runoilijoiden säkeitä. Jos runo on kantokykyinen, se houkuttelee lukijan vuorovaikutukseen, ja silloin merkityksiä alkaa sinkoilla, oli kirjoitusmenetelmä tai -materiaali mikä hyvänsä. Kirjailija ei totisesti omista sanojaan, kuten kokoelman motossa Brion Grysinia siteeraten todetaan.

Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä -teosta lukiessa tulee mieleen, että kielen keinotekoisuus ja tekstirakennelmien telineet eivät välttämättä riitä puhuttelevan kirjallisuuden sisällöksi. Vaikuttavinta runoa Mäkijärvi kirjoittaakin piilottaessaan telineet ja antaessaan sanojen virrata: ”kuvat ovat sisälläni / ne toistuvat / tuoksuen hunajalta ja mausteilta / niillä ei ole loppua / rajoja”.

Lyyrisissä leikkauksissaan teos koskettelee sattuvasti identiteettiä, mielen maailmaa, muuttumista, luopumista, lähtöä. Mäkijärvi osaa antaa tilaa runon äänien ja lukijan kohtaamiselle, mutta metodin korostaminen valitettavasti vie huomiota sanottavalta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto