Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Palkintoja poikkeusoloissa

Ville Hämäläinen, 26.11.2020

Ensimmäisessä kirjallisuuspalkintoja käsittelevässä blogikirjoituksessa päätoimittaja Ville Hämäläinen käy läpi arvottamisen perusteita, palkintojenjaon tämän vuoden estetiikkaa ja pitkiä ja lyhyitä finalistilistoja. Onnea voittajille!

 

Neljä tapaa arvottaa Finlandia-ehdokkaita

Olin tiistaina Yle Radio Suomen Tampereen aamulähetyksessä puhumassa aiheesta ”Päätyvätkö Finlandia-ehdokkaiksi oikeat teokset?” Aihe on hyvä, sillä se herättää keskustelua joka vuosi siitäkin huolimatta, että palkintoehdokkaina on vuodesta toiseen yleensä hyvin samankaltaisia teoksia.

Finlandia-palkinto on kirjallisuuspalkintojen joukossa jonkinasteinen kummajainen: ehdokkaita on vain kuusi, ne valitseva raati vaihtuu joka vuosi, eikä se kokoonpanoltaan muistuta niinkään taidetoimikuntia kuin joukkoa tavallisten lukijoiden edustajia, ja lopulta palkinnon valitsee yksi ihminen. Silti palkinto on hamutuin, himotuin ja halutuin. Eikä vähiten siksi, että Finlandia-ehdokkaat ja ennen muuta voittaja löytävät tiensä kuusen alle ja isänpäiväpakettiin.

Ilmeisesti SARV:n laatimat kritiikin eettiset ohjeet eivät olleet vielä Postin hidastelun takia saavuttaneet Sanomataloa.

Mutta miten tietää, ovatko listalla oikeat kirjat? Seuraa nelikenttä tämän selvittämiseksi – kaksi hyvää ja kaksi huonoa tapaa.

Hyvä tapa 1: Iloitse siitä, mitkä kirjat ovat listalla. Minkä kirjan päätyminen listalle yllättää positiivisesti? Mikä siellä ainakin ansaitsee olla?

Hyvä tapa 2: Nosta esiin kirja, jonka olisi kuulunut olla listalla. Kuuden joukkoon on vaikea päästä. Kirjallisuuspalkinnot ja ehdokkuudet ovat aina kompromisseja. Emme tiedä, mitä jää liepeille. Jos raati olisi halunnut tänä vuonna nostaa kokeellisempaa kirjallisuutta esiin, enemmän näkyvyyttä olisivat ansainneet ainakin Marisha Rasi-Koskisen REC (kuten jo usein todettua) tai Katja Raunion Sinun päiväs koittaa.

Huono tapa 1: Arrogantti näkemys, että jonkun kirjan ei ainakaan pitäisi olla listalla. Tai kuten Antti Majanderin kritiikki Helsingin Sanomien verkkosivuilla otsikossaan julistaa: ”Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden joukossa on yksi, joka ei sinne kuulu”. Ilmeisesti SARV:n laatimat kritiikin eettiset ohjeet eivät olleet vielä Postin hidastelun takia saavuttaneet Sanomataloa.

Majanderilla maan suurimman päivälehden kriitikkona on merkittävä valta-asema (vaikka tämä valta ei ainakaan kanavoidu miksikään arvovallaksi hänen teksteissään oikein koskaan). Majanderin kritiikki käsitteli Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä-teosta. Kirjan kustantaneelle Karistolle kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus oli ensimmäinen. Karisto julkaisee proosaa verrattain vähän. Siellä tuskin on antaa samanlaista tukea kustannustoimittamiseen kuin suurilla kustantamoilla on omille lähes vuotuisille Finlandia-finalisteilleen.

Ongelma ei ole siinä, että kritiikissä moittisi Finlandia-ehdokasta. Ehdokkuus ei ole ehdoton osoitus kirjan hyvyydestä, sillä sitä voi arvioida monella eri tavalla. Ongelma on kuitenkin siinä, että Majander kritisoi Finlandia-raatia teoksen kustannuksella. Ehdokkuus ei ole teoksen synti, eikä teos voi olla vastuussa siitä. Majander ei perustele näkemyksiään muulla kuin epämääräisellä maulla – joku voi pitää tällaisesta mutta tästä ei tulisi pitää.

”Saahan sellaisista teoksista pitää. Mutta Suomen tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon raadille kyseinen mieltymys ei ole kunniaksi”, Majander päättää kritiikkinsä. Näin ala-arvoinen kritiikki ei ole Helsingin Sanomille kunniaksi.

Huono tapa 2: Ilakointi sillä, mitä kirjoja ehdokkaiden joukossa ei ole. Viime vuonna puolestaan säväytti Ylen kirjallisuustoimittaja Miia Gustafsson: ”Nyt on lukijoille herkkua. Tämän vuoden Finlandia-ehdokaskirjat ovat hyvin erilaisia, joten jokaiseen makuun löytyy luettavaa. Raati ei piinannut tänä vuonna vaikeilla, kokeilevilla kirjoilla, eikä mukaan mahtunut tiiliskiviäkään.”

Kesy finalistijoukko palvelee taatusti kirjapalkinnon perimmäistä tavoitetta: myynnin lisäämistä. Riemunkiljahdukset jonkinlaisen kirjallisuuden puuttumisesta kertovat korkeintaan kiljahtelijan kapeasta kirjallisuuskäsityksestä.

Gustafssonin mielestä viime vuoden kirjoista saattoi oppia empatiaa. Tätä kirjallisuudelle asetettua tavoitetta en ymmärrä. Samaa perustelua käytti myös tänä vuonna lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian valinnut Christoffer Strandberg, jonka mukaan finalistikirjat ”tekevät meistä empaattisia ja ajattelevia, fiksuja ihmisiä”.

Mitä jos kirjallisuudella ei olisikaan aina jokin hyödykäs tavoite? Mitä jos kirjallisuuden ei tarvitse opettaa mitään? Mitä jos kirjallisuuden tehtävä olisikin opettaa meitä vain lukemaan erilaisia tekstejä, sen hetkistä tekstiä aistit, tunteet ja arvotukset auki?

Ilmeisesti pimeällä huvilalla haluttiin luoda tunnelmallista hämyä ja läheisyyttä, mutta lopputulos vaikutti enemmän siltä kuin Helsinkiä jo pommitettaisiin ja pienikin päre nurkassa paljastaisi siviilit viholliselle.

Onko nyt sota?

Koronan takia väliin jäivät alan merkkihenkilöiden bileet, kun Helsingin Sanomien kirjapalkinto jaettiin Päivälehden museon pienimuotoisessa tilaisuudessa. Tapahtuma kesti kaikkinensa vain reilut kaksikymmentä minuuttia. Ääneen pääsivät vain raadin puheenjohtaja Majander ja esikoispalkinnon romaanista Rajamaa saanut Terhi Kokkonen.

Kenties edellisen voittajan puhe tai jokin muu esitys olisi tuonut tilaisuuteen vähäsen juhlantuntua. Nyt tilaisuus oli niin riisuttu ja iloton, että hetkittäin kävi mielessä, riehuuko maassamme sota, kun ilonpito on kielletty ja tanssikielto julistettu. Aploditkin olivat laimeat – varmaan väen vähyyden vuoksi.

Kaiken lisäksi kameraa käyttänyt ihminen paljasti jo ennen aikojaan myös voittajan, kun koko kärkinelikko istui pimeässä, mutta voittaja oli sijoiteltu lähimmäs puhujaa. Sama muuten kävi myös Ylen Finlandia-lähetyksessä: valaiseminen ei välttämättä ole paras tapa pitää voittajaa pimennossa (pun intended), koska pimeästäkin saattoi jo hyvin erottaa voittajan hahmon. Toki niin Majanderin kuin kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valinnut Hannu Lintu antoivat ihan riittävästi vihjeitä voittajan arvaamiseen.

Sanomain surujuhlaan vertautui myös Finlandia-palkinnon jako. Ilmeisesti pimeällä huvilalla haluttiin luoda tunnelmallista hämyä ja läheisyyttä, mutta lopputulos vaikutti enemmän siltä kuin Helsinkiä jo pommitettaisiin ja pienikin päre nurkassa paljastaisi siviilit viholliselle. Hartaaseen pimeässä kykkymiseen ei mitenkään sopinut visuaalisen ilmeen ja juontajien lappusten värikkyys ja lapsekkuus. Tietokirjallisuuden palkinnon jakanut Nazima Rasmyar istui ladossa, Hannu Linnun puheesta oli vaikea saada selvää omituisen hälyn takia.

Mitä jos kirjallisuudella ei olisikaan aina jokin hyödykäs tavoite? Mitä jos kirjallisuuden ei tarvitse opettaa mitään? Mitä jos kirjallisuuden tehtävä olisikin opettaa meitä vain lukemaan erilaisia tekstejä, sen hetkistä tekstiä aistit, tunteet ja arvotukset auki?

Longlistit, shortlistit

En muista aiemmilta vuosilta, että Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaissa olisi ollut ainakaan ääneenlausutusti neljää parasta. Kenties kyse on samasta trendistä, jossa finalistiteokset saavat rinnalleen longlistejä. Nyt Hesarin palkinto sai shortlistin. Kaikki neljä parasta olivat romaaneja. En tiedä, kertooko se mistään.

Kiiltomadossa on Hesarin palkintoehdokkaista arvosteltu tähän mennessä neljä. Tässä neljän joukossa on myös parhaan neljän joukkoon päässyt Milja Sarkolan Pääomani. (Lisääkin kritiikkejä esikoisehdokkaista on tulossa, ja ne päivittyvät tähän juttuun myöhemmin.)

Anniina Meronen käsittelee kritiikissään Elsa Töllin Fun Primaveraa, joka on paitsi omakustanteena poikkeuksellinen kilpaehdokas myös osoitus siitä, millaisen muodon lavarunous, esiintymisen dokumentointi ja vahva poliittisuus voivat saada tietynlaisena kirjaesineenä. Meronen pohtii etenkin kirjan monitahoista minää, jonka kohdalla runon puhujasta kirjoittaminenkin tuntuu hankalalta:

Fun Primavera saa pohtimaan sitä, miten jokainen kirja on omanlaisensa teko niin konkreettisena esineenä kuin jonkin idean ja ajatuskulun toteutumana, joka jatkaa sitten merkitysten muodostamista tekijästään erillään. Minun on mielekkäintä ajatella Fun Primaveraa eräänlaisena välittömyyden ja vapautuneisuuden performanssina – omatoimisuus on viety kirjan tekotavoista lähtien niin äärimmilleen, että ratkaisu tuntuu perustellulta.”

Lysmaskenin puolelle Sarkolan Mitt kapitalista kirjoittanut kriitikko Mio Lindman kiittelee teoksen teeman käsittelyä ja sitä, miten taloudelliset realiteetit ja rahojen laskeminen teoksessa toimivat ja suhteutuvat siihen, miten vähän romaanissa varsinaisesti tapahtuu. Kuitenkaan teoksen tyylin vaihdokset eivät ihan vakuuta:

”Bokens stil är också lite splittrad, på ett sätt som inte riktigt fördjupar tematiken. Ibland växlar texten upp till parodi, där huvudpersonens kalkylerande inre monologer blir mera komiska än psykologiskt trovärdiga – helt ok så, om stilbytet hade lyft på ett annat sätt.”

Sini Silverin Titaanidisko on siinä mielessä kiinnostava kilpailija, että ainakin Janne Löppönen katsoo kritiikissään Silverin jo debytoineen aiemmalla runovihollaan. Titaanidisko toki on Silverin ensimmäinen täyspitkä kokoelma. Löppönen ilahtuu siitä, ettei Silveristä ole tullut liian kesyä.

”Silverin runous on ennen kaikkea affektiivista: maailma herättää haluja ja tuntemuksia, epämääräisiä ja vaikeasti sanallistettavia fiiliksiä. Tämä heijastuu runojen kieleen, joka on tarkoituksellisen epämääräistä, kielioppia venyttävää, uudissanoja ja puhekieltä vilisevää, usein hämärän yksityistä. Indefiniittipronominit jokin ja jotain toistuvat tiuhaan. Tässä ollaan kaukana modernistisesta tarkkuuden ihanteesta.”

Viimeisimpänä kritiikki on ilmestynyt Wilhelmiina Palosen romaanista 206 pientä osaa. Hannele Puhtimäki kuvaa kritiikissään, kuinka lukukokemus meni luihin ja ytimiin.

”Palosen teos ei päästä lukijaa helpolla, ei ajattelun eikä tunteiden osalta. Mitään ei kerrota suoraan, vaan lukijan on tehtävä päätelmiä pienten vihjeiden ja tekstin aukkojen pohjalta. Lukeminen herättää vahvoja tunteita. Suru on niin voimakas, että on hengähdettävä välillä, ja toisinaan on lähes pakotettava itsensä jatkamaan lukemista. Kirjan rakenne suurelta osin lyhyine lukuineen ja lukujen väliin jäävine tyhjine sivuineen helpottaa lukemisen rankkuutta. Ajatukset ja tunteet saa rauhoittaa hetkeksi.”

Finlandia-ehdokkaista jotain kertoo se, että yhdestäkään ei ole ilmestynyt eikä kaiketi edes tilattu kritiikkiä Kiiltomatoon. Osittain se kuvaa Kiiltomadon tehtävää kirjallisuuskentällä: Finlandia-ehdokkaat saavat kaikenlaista hehkua ja hehkutusta osakseen, mutta Suomessa julkaistaan paljon myös kaunokirjallisuutta, joka ansaitsisi tunnustusta, vastaanottoa ja keskustelua.

Kiinnostavalla tavalla palkintojen yksilökeskeisyyttä haastaa viime vuoden Hesarin palkinnon voittanut Jouni Teittinen. Hän puolustaa pikemminkin kirjallisten äänten kuoroa kuin yksittäistä oman äänen löytämistä ja siinä kilvoittelua (voittajan on tietysti helppo hymyillä!):

”Palkintopuheessani puhuin oma­äänisyydestä, siitä millainen paine ”oman äänen” löytäminen usein esikoiskirjailijalle on. Ei niin, että oma­äänisimmät välttämättä menestyisivät, että heitä edes kustannettaisiin. Täytyy myös äännellä oikealla nuotilla, määrittyy se sitten esteettisin, kaupallisin tai muin perustein.”

Palkinnot ovat yksi huomioimisen ja tunnustamisen tapa, kritiikki toinen. Usein palkinnot myös johtavat kritiikkeihin. Toisaalta kritiikkien määrän vähentyessä on tavallaan harmillista, jos ne teokset, jotka jo muutenkin ovat lukevan Suomen huulilla, täyttävät myös kritiikkipalstat.

Blogin julkaisun jälkeen ilmestyneet palkintoehdokaskritiikit: 

Päivi Koiviston kritiikki Reetta Aallon Vadimista

Johannes Melanderin kritiikki Marko Järvikallaksen novellikokoelmasta Mihin täällä voi mennä

Kuva: Museoviraston Kuvakokoelma; Radion kuuntelua 1920-luvulla