Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Matteja, kokkeja ja neroja

Niina Holm, 19.5.2014
Suvi Valli: Elämä:kertoja 107 s., Otava 2014

Suvi Vallin (s. 1977) esikoisrunoteos Ohijuoksija (2011) seurasi tekstisirujen ja ajatusloikkien estetiikkaa. Sinfonian lailla eteenpäin vyöryvä kokonaisuus avautui hengästyttävän laajalle muun muassa maantieteellisesti: Kemijoelta Kymijoelle ja Reinin varrelle. Ohijuoksijan teemoja olivat historiankirjoitus, muisti ja kuolema.

Valli loi Ohijuoksijaa harvinaisen pitkälle yhtä jalkaa lukijan kanssa, sivu sivulta, sivulta toiselle. Fonteilla leikkivä teos tarjosi useita yhtäaikaisia lukutapoja, joista yksikään ei kiirehtinyt edelle toista. Solmukohtia ja merkityksiä syntyi ihmiskohtaloista ja tapahtumista, joiden ohi ja läpi kokija epähuomiossa ensin juoksee.

”Eikä historiaa ole kuin kirjoittajaa, ei sotkanmunaa/ kuin runonlaulajaa on vain toistemme suut/ ja mutkikkaat korvat”, Valli kirjoitti. Mennyt on läsnä tässä hetkessä, mutta aina liikkeessä: uudelleen luotuna, tulkittuna.

Myös Elämä:kertoja virtaa pidäkkeittä ja rytmikkäästi, näkökulmasta toiseen liukuen. Monet pienet ja suuret elämäntarinat kilpailevat lukijan huomiosta. Lukuohje löytyy teoksesta itsestään: ”Tästä pitäisi tulla jonkun elämäkerta mutta mitä elämä on muuta/ kuin kertoja.” Roolirunoilla kokeileva teos jatkaa mielleyhtymien logiikalla moniäänisyyden suuntaan.

Suurmiesten varjoista

Vallin runoissakin ääneen pääsevän Charles Chaplinin sanoin elämä on koomista, kun sitä katsoo kauempaa, mutta traagista, kun sitä tarkkaa läheltä. Tragikoomisen vastineeksi esitetään usein hauskasti säälittävää, surkuhupaisaa tai jopa naurettavaa, mutta se voi tarkoittaa myös sellaista, joka on voittopuolisesti traaginen mutta sisältää myös koomisia aineksia.

Valli kirjoittaa tilaa jokamiehille ja -naisille, niille, joiden elämä on sotkua, menetyksiä, luvattoman harmaata – tai jo ohi. Matit Nykänen ja Vanhanen ovat tragikoomisia hahmoja, joiden suuruuden päivät ovat tukevasti takana. Voidaan kysyä, kuten Valli tekee, ”onko maailmanennätykseen ponnistanut Matti sama kuin makkaratehtailijan nainut mukiloinut Matti”.

Mikä meissä on omaa ja pysyvää, vai onko mikään? Onko kerran suurmies aina suurmies? Kertojasta ja kerrontatavasta riippuu, millaiseen valoon, miten huonoon tai myönteiseen, kunkin elämä asettuu.

Valli kirjoittaa tilaa jokamiehille ja -naisille.

Historialla on aina painolastinsa, myös henkilöhistorialla. Mokannut poliitikko ja yksityiselämässään mahalaskun tehnyt mäkikotka saavat rinnalleen pienimuotoisempia tragedioita. Kuten alkoholisoituneen kokin ja hänen tyttärensä tarinan, teoksen koskettavimman. Kokki (1945-1989) ”olisi jäänyt syntymättä jos olisi saanut valita. Hän on jonkun toive ja toisen isä”. Kokin tyttö, ”kuin siskonmakkaroihin leijaillut hentoinen persilja”, jää ilman isää.

Komiikka saa pehmentää tragedian raastavuutta myös kokin tarinassa, mutta kuoleman tultua ennen aikojaan lohtua löytyy tuskin nimeksi. ”Elämän loputtua ei voi enää juoda, hukata avaimia eikä silittää kissaa./ Ei voi mitään. Ei voi hajota, vaan hajoaa./ Jossain maatuvat hartiat painavat lapsia.” Se miten kuollaan ei ole koskaan yhdentekevää, sillä elämä jatkaa merkitystään kuolemassa.

Elämää, sattumia

Ohijuoksijaa kiitettiin poikkeuksellisen syvästä historiatietoisuudesta. Nytkin Valli sijoittaa kuljettamaansa tekstimassaan painavia täkyjä: paitsi otteita kuuluisien miesten elämäkerroista ja mietteistä myös uskonnollisia ja raamatullisia viitteitä. Asemoinnilla ja fonttikokoon puuttumalla Valli siirtää merkkihenkilöt, Pablo Picasson ja Galileo Galilein, marginaaliin ja tavalliset matit, helvit ja eevat kaiken keskelle. Raamattua Valli lainaa miten mielii: kirjoittaa päälle, panee omiaan.

Runoissa on sen verran todellisuuspohjaa ja henkilökohtaisia aineksia, että yhteistä tarttumapintaa löytyy runsain mitoin. Vanhas-Matin laimea hahmo, lautakasat ja uuniperunat tai uravalmentaja-Ullan brändisipuli ovat aikamme kuvia, joista Valli vapaasti aloittaa ja antaa tekstin kuljettaa minne kuljettaa.

”On jumpattava sipulia, saatava eri tulokulmat juttelemaan.” Parodisesta tulokulmasta umpihölmö urajargon kääntyy vaikka teoksen runousopiksi.

Elämä:kertoja kysyy aikaa, toistoja ja kertoja, sillä se ei tule täydeksi yhdellä lukemalla. Valli käyttää notkeasti ja taitavasti kaikkia kielen rekistereitä, kertaa ja kerrostaa. Elämäntarinat ovat kuin merkkivirrasta nousevia sattumia, merkitystihentymiä, joiden ääreen voi pysähtyä tai olla pysähtymättä. Ja kertojia, niitähän riittää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto