Kiiltomato täytti vuonna 2025 neljännesvuosisadan. Sen ja uuden vuoden kunniaksi nostamme muutaman kritiikin vuosien varrelta. Kippis! 

Jonimatti Joutsijärvi, Pyrkimys olennaiseen. 7.12.2006. Harri Nordell, Valkoinen kirja. WSOY 2006 

Jonimatti Joutsijärvi seuraa Harri Nordellin tuotantoa ”kielen ei-kenenkään-maalle”. Siitä miten teksti menee kaikkien kritiikkifraasien ohi suoraan poetiikan ytimiin, sen tunnistaa heti Joutsijärveksi. Vaikka luenta on omaehtoinen, siinä ei korostu kritiikkiminä, vaan se tekee ennen muuta tilaa Valkoisen kirjan kielikäsitykselle. 

Yhteydet Celaniin ja Rekolaan ovat tunnistettavia, mutta Joutsijärvi löytää jännittävää hengenheimolaisuutta myös Nordellin ja Joseph Beuysin kesken. Pohdinnat puhujasta ja runokuvasta ovat nykyrunoudelle aivan yhtä keskeisiä kuin olivat kritiikin ilmestyessä. Ei niin, että Nordellia voisi liittää mihinkään muoteihin, mutta nyt luettuna kritiikin havainnot ovat tarkkanäköisiä myös posthumanismin kannalta: ”Puhuja ei vain asetu eläimen tai kasvin asemaan, vaan puhuja suorastaan on lintu tai omenapuu. Nordellin runoissa yhteys eläin- ja kasvikuntaan on kenties hämmentävä mutta syvä.” 

Kritiikki toteuttaa hienosti ohjelmaa, jota Joutsijärvi hahmottelee esseekokoelmassaan Ei mikään itsessään (2010): ”Painava kritiikki sisältää joko useampia näkökulmia tai sen ainoaa näkökulmaa on syvennetty niin, että se itsessään alkaa haarautua.” Ja edelleen: ”Runouden merkitystä tai arvoa voidaan määritellä ainakin suhteessa siihen, millaista todellisuutta runous ehdottaa tai luo ja millaista ihmisyyttä, subjektiutta tai olemisen tapaa se tuottaa. Tämä on itselleni tärkein runouden arviointiperuste. Se ei kuitenkaan ole erotettavissa esteettisistä kysymyksistä, sillä usein juuri ilmaisun tapa tai runon kielen laatu tuottaa olemisen tapaa.” 

 

Teemu Manninen, Semiramiista serafiin. 28.1.2013. Aulis U. Lehtinen, Painaja. Kaarinan kaupunki 2012  

”On olemassa runouden laji, jota ei mielestäni ole koskaan tunnistettu olemassa olevaksi, koska se pakenee määrittelyn tavanomaisia kehyksiä.” Teemu Manninen aistii, että Aulis U. Lehtisen esikoiskokoelmassa elää ”korkeafantastisen runouden” henki. Ei vielä riitä, että teos liitetään kontekstiin. Laji on niin häilyvä, että se täytyy ensin yhyttää historian hämäristä. 

”Tutkimus ja kritiikki eivät pysty tunnistamaan tällaista runouden lajia, koska se ei ole mikään laji, vaan oikeastaan teemoihin ja sisältöihin kohdistuva joukko arvoja ja asenteita. Runoutta, joka on kuvitteellisen maailman rakentamista, siinä asumista enemmän kuin maailman kuvaamista tai sen kielessä olemista.” 

Mannisen luenta on yksi parhaita esimerkkejä sellaisesta kritiikistä, jossa yhden teoksen kautta avataan näkymiä paljon laajemmalle, tässä tapauksessa kirjallisuushistoriaan. Niin ei tehdä teoksen kustannuksella, vaan noiden näkökulmien kautta paljastuu, mikä teoksessa on erityistä ja omapiirteistä. 

Kuinka ollakaan, Lehtisen Painajan ja Mannisen kritiikin jälkeen genreainekset ovat lisääntyneet huomattavasti kotimaisessa runoudessa. 

 

Vaikka luenta on omaehtoinen, siinä ei korostu kritiikkiminä. 

Tarja Roinila, Eläköön se kieliero. 24.10. 2019. Kersti Juva, Löytöretki suomeen. SKS 2019 

Suomentaja, esseisti Tarja Roinilan (1964–2020) kritiikki kollegansa Kersti Juvan tietokirjasta Löytöretki suomeen on elähdyttävää luettavaa, kuten itse teoskin. Samalla se on ainoa Roinilan Kiiltomatoon kirjoittama teksti, ainakin jos on uskominen hakukonetta. Teoksessaan Juva kuvaa suomen kielen rakenteita omalta uraltaan kertyneiden käännösesimerkkiensä avulla. 

Kritiikkiin itseensä on uuttunut samanlaista ’’vaistonvaraista’’, vankkaa kieliasiantuntijuutta, jollaista kohdeteoskin henkii ja koostaa järjestelmälliseksi tiedoksi. Kääntäjä tosin kaipaisi teokseen hieman lisää tekijän kommentoivaa ääntä, kun taas esimerkiksi Helsingin Sanomien kriitikko piti käsittelyä hieman turhankin perinpohjaisena. 

Teksti ei pysyttele vain kohdeteoksessa vaan lukee sitä syvästi: Roinila esittää sen perusteella lyhyitä kääntämistä käsitteleviä teesejä, jotka kirja näyttää toteen. Se on ehkä mahdollisia vain siksi, että kriitikko on omimmalla alallaan: 

’’Näihin riveihin kiteytyy paljon siitä, mitä kirja tulee näyttäneeksi kääntämisestä. Ensinnäkin: kääntäminen paljastaa oman äidinkielen hienoudet. Toiseksi: kun asiat ilmaistaan suomelle ominaisella tavalla, ei ole kyse siitä, että jotenkin erkaannuttaisiin alkutekstistä, pikemminkin päinvastoin: juuri se tekee alkutekstille oikeutta. Ja kolmanneksi: alkutekstin pinnasta ei kulje suoraa tietä käännökseen, vaan kääntäminen on aitoa äidinkielistä kirjoittamista.’’ 

 

Laura Kärkäs ja Roosa Pohjalainen, Vapauttakaa runo paperilta! 13.6.2022. Veera Milja, Supersalanen tyttöpäiväkirja. Tammi 2022 

’’Kustantamoissa vallitsee tosiaan käsittääkseni yhteisymmärrys siitä, että runous ei sovellu äänikirjaformaattiin. Toki tällaiselle linjaukselle voi olla vissit taloudelliset perusteensa, mutta puhtaasti sisällöistä käsin tarkastellen sitä on hankala ymmärtää,’’ totesi Roosa Pohjalainen vielä vuonna 2022, ja ennusti tulevaa äänikirjojen saralla – vaan ei toistaiseksi kaikkia käänteitä synkimpinekään varjopuolineen. 

Pohjalaisen ja Laura Kärkkään dialogikritiikin metodi on kiinnostava: toinen kriitikoista on lukenut, toinen taas kuunnellut kirjan. ’’Teospari ehdottaa rinnakkaisuutta hierarkian sijasta, mikä tuntuu tuoreelta.’’

Kärkkään ja Pohjalaisen tyyli on sopivan värikäs tinkimättä havaintojen tarkkuudesta. Kaksikko toteaa esimerkiksi, että teoksen pyrkimys DIY-estetiikkaan ei välity ehkä optimaalisimmin, kun kirja on tullut isolta kustantamolta, eikä ulkoasu ole kovinkaan rosoinen. 

Kritiikissä sukelletaan todentuntuisesti myös millenniaalinuoruuden glitterinhehkuiseen syöveriin. 

’’Millenniummiljöön ohella tunnistin nuoren ihmisen tarpeen jäsentää maailmaansa tärkeiden numeroiden avulla. Teosta kuvittavat 7½:n nenä, 9/11, lattialle särkynyt Nokian 3310, 99 % angel & 1 % something else -paita, erilaiset paremmuusjärjestykset, oma ikä sekunteina sekä ground zero. Tekniikka muistuttaa slämyistä tuttuja ranking-listoja sekä osoittaa sen karmivan tosiasian, että kouluarvosanat valuvat myös yksityiselämään määrittämään maailmankuvaa.’’ Kaksikon dialogikritiikkejä on saatu Kiiltomatoon yhteensä neljä. 

 

Kuka vielä luulottelee, että analyyttinen ja eläytyvä lukeminen ovat vastakohdat? 

Riikka Simpura, Tarkkanenäiset ystävämme. 7.12.2023 

Henriikka Tavi, Remu. Teos 2023; Hanna Storm, Silittäisinkö häntä vähän. Aviador 2023; Silja Kejonen, Äiti ja sylikoira. Gummerus 2023 

Vuonna 2025 runoteoksissa oli paljon puhetta puista, 2023 taas ilmestyi kolme koiramaista kokoelmaa. Riikka Simpuran innostava kritiikki pureutuu aihevetoisiin runoteoksiin ja toteaa: ’’Jos vielä ajattelit, että runous on ylevä taidemuoto, niin tämän teoskolmikon luettuasi et.’’ 

Käsiteltävinä ovat Henriikka Tavin Remu, Hanna Stormin Silittäisinkö häntä vähän sekä Silja Kejosen Äiti ja sylikoira -teokset. Tarkasti havainnoiva kritiikki saa teokset keskustelemaan keskenään osuvasti niin muodon kuin sisällön osalta.  

Laajempi koiratietämys saa kenties kysymään oikeita kysymyksiä myös teoksilta. Kritiikki löytää eroja esimerkiksi sen suhteen, millaisena olentona koira nähdään: se rinnastetaan toisaalta kaivattuun lapseen ja toisaalta parhaaseen kaveriin. Entä mitä teoksen koirasuhteesta kertoo se, miten koiraan viitataan?

Simpura toteaa, että koira saa ihmisen näkemään oman ihmisyytensä, vaikka välillä on miltei haastava muistaa, että olemme eri lajia: ’’Ihmiset katsovat koiraa, koira katsoo ihmisiä, ja koiran katseessa ihminen ymmärtää – jos ymmärtää – olevansa ihminen, toislajinen’’.  

Teksti löytää myös teoksille useita vertailukohtia ja venähtää hienosti esseistiseen tyyliin.

 

Vappu Kannas, Runotyttö 2020-luvulla. 13.10.2023. L. M. Montgomery, Runotyttö. Suom. Kaisa Ranta. Art House 2023 

Kirjailija ja Montgomery-tutkija Vappu Kannas syventyy Kaisa Rannan uuteen Runotyttö-suomennokseen, joka ilmestyi parahiksi teoksen satavuotisjuhliin. ”Runotyttö 2020-luvulla” edustaa harvinaistuvaa lajia, nimittäin käännöskritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä.  

Uusi suomennos on ensimmäinen kokonainen, ja se osoittautuu tyyliltään mainioksi, mutta Kannas tunnistaa myös, miten tärkeitä aiemmat ovat olleet monille lukijasukupolville. Tekstistä välittyy luontevasti Montgomeryn parissa vietetty aika. Siinä tuntuu resonoivan jotain tuotannon vaikutuksesta koko sadalta vuodelta.

I.K. Inhan suomennokseen kiintynyt lukija tunnustaa, että suhtautui uuteen hieman epäillen mutta se päätyi voittamaan hänet puolelleen. ”Kertoo jotain suomennoksen tasosta, että jopa tällainen alun perin vastahankainen lukija antaa sille periksi ja alkaa pitää siitä, hieman vasten tahtoaan. Huomasin lukuprosessin aikana tutun kirjan seuraavan minua taas päivissä, antavan niille tietynlaista hehkua, nyt vain uudenlaisella kielellä.” Uudessa versiossa pääsee paremmin esiin ”Montgomerylle tyypillinen kaksoisvalotus, jossa lapsilukijalle ja aikuislukijalle on erilaiset tulkinnan tasot”.

Kuka vielä luulottelee, että analyyttinen ja eläytyvä lukeminen ovat vastakohdat?