Valoisa kaupunkini – Sally Salmisen elämä ja teokset

Meri Parkkinen pohtii kritiikissään, onko Sally Salmisen elämäntarina liian lumoava. Ulrika Gustafssonin tietokirja valottaa Salmisen arvostuksen puutetta hyvin.

Ensiksi haluan kertoa, että olen kirjoittavana naisena heikkona naisiin, jotka ovat kirjoittaneet aikana, jolloin se on ollut heille vaikeaa. Tällä katseella luin myös Ulrika Gustafssonin teoksen Valoisa kaupunkini – Sally Salmisen elämä ja teokset (2021).

Myös Gustafsson kertoo johdannossa, että katsoo vuosina 1906–1976 elänyttä kirjailija Sally Salmista myötätunnolla. Gustafssonin silmä kirjallisuudentutkijana on kuitenkin tarkka, eikä yhtään Salmisen työtä päästetä läpi pureksimatta. Työn tuloksia ei kaunistella. Mutta läpi teoksen sävy on arvostava ja ymmärtäväinen.

Kiivaat kommentit, sekä kriitikoiden että kirjailijan, eivät kertoneet vain yksittäisten ihmisten mielipiteistä vaan kulttuuri-ilmastosta, ajasta ja tilasta, jossa voitiin iskeä kunnolla yhteen. Mutta saattoi se silti tehdä vastaanottajalle, yksittäiselle ihmiselle, hyvin kipeää. (s. 275.)

Salminen on elämäkertoteoksen aiheeksi osuva. Hänellä on tarina. Tarinassa ahvenanmaalaisesta maatalon tyttärestä kasvaa maailmanmatkaaja, suosittu kirjailija, äitihahmo ottopojalle ja kuvataiteilijan kumppani (lue: elättäjä). Eikä tätä sankarikirjailijatarinaa ole vielä kulutettu loppuun. Sen verran tuntemattomaksi Salminen on kansainvälisestä menestyksestään huolimatta jäänyt.

Nykyään, vaikuttavien tarinoiden ja vaikuttajien aikakaudella, kustantamoiden valinnat ja kirjailijatulokkaat asettuvat uudenlaiseen syyniin: myydäänkö kirjaa tekijän tarinalla tai kasvoilla vai onko teoksella taiteellista annettavaa.

Tätä on käsitellyt fiktiivisesti muun muassa Kari Hotakainen romaanissaan Tarina (2020) ja vähemmän fiktiivisesti Laura Friman puhututtaneessa Ylen Kulttuuricocktailin kolumnissa (24.3.2021).

Kun Sally Salmisen esikoinen Katrina julkaistiin vuonna 1936, toimittajat puskivat silloin piikana työskennelleen kirjailijan kimppuun: mikä tuhkimotarina! Gustafsson valottaa teoksessaan, miten ajatus kirjailijattaruudesta kytee jo Salmisen lapsuuden päiväkirjoissa. Esikoisteoksella saatu piikatähteys ja mediajulkisuus varjostivat Salmisen loppu-uraa. Teokset olivat poikkeuksetta kaupallisia menestyksiä ja lukijoiden kiittelemiä arjenkuvauksia. Suomalainen kirjallisuuskritiikki taas teilasi Salmisen teokset: niitä ei nähty tarpeeksi taiteellisina tuotoksina.

”Jonkin aikaa tuntui kuin painopiste olisi ollut enemmän kirjassa kuin Salmisessa, kuin kirja olisi ollut subjekti ja kirjailija objekti. Tämä nurinkurinen ajattelu kuuluu yhteen sen kanssa, että Salmista kuvaillaan pelkästään luonnonlahjakkuudeksi ja Katrinaa lukemisen arvoiseksi mutta täysin epätaiteelliseksi kirjaksi.” (s. 109.) Gustafsson esittää tästä lähteneen ketjun, jossa suomalaisen kirjallisuuden tutkimus ohittaa Salmisen usein lyhyin maininnoin (ja yleensä painottaen sitä, että tämä oli piika, joka kirjoitti).

Kirjoittajana Salminen oli halukas uudistumaan ja vastasi kritiikkinsä: kun hänen työtään arvosteltiin, hän kokeili jotakin uutta. Åsa Stenvall-Albjerg nostaa tämän esiin Valoisaa kaupunkia käsittelevässä kritiikissään. Stenvall-Albjerg huomioi, kuinka Gustafssonin esittämänä Salminen näyttäytyy hyvin kunnianhimoisena kirjailijana. Salminen työskenteli ja kehitti itseään armottomasti. Hän myös kirjoitti esimerkiksi tiilikivimäisen Lars Laurila -romaanin (1943), jossa päähenkilönä on mies – kuin näyttääkseen aikansa näkemykselle, jonka mukaan nainen ei osaa kirjoittaa kuin naisista. Tässä valossa katsottuna myös tietyt yksityiskohdat, pienet hetket Salmisen elämässä, alkavat näyttäytyä erityisen mielenkiintoiselta. Kuten se, miten Salminen kirjoitti lapsena päiväkirjaansa nimenomaan haluavansa kirjailijaksi. Eli kirjoittaminen itsessään ei tuntunut riittävän suurelta haaveelta. Tai se, että hän kehysti aikuisiällä (jo menestyneenä kirjailijana) ihailemansa kollegan Selma Lagerlöfin hänelle lähettämän postikortin. Näitä yksityiskohtia tarkastelemalla Salmisella näyttänee janoinneen kunniaa ja kunnioitusta.

Minua pyydettiin kertomaan tarkemmin, kuka Salminen oli ja mitä Katrina käsittelee. Olin hämmentynyt. Siihen saakka olin pitänyt tietämättömyyttäni Salmisesta henkilökohtaisena häpeänäni.

Ehdotin taannoin lukupiirimme kirjaksi Katrinaa, kun teoksesta oli ilmestynyt uusi, Juha Hurmeen tekemä käännös. Minua pyydettiin kuitenkin kertomaan tarkemmin, kuka Salminen oli ja mitä tämä Katrina käsittelee. Olin hämmentynyt. Siihen saakka olin pitänyt tietämättömyyttäni Salmisesta henkilökohtaisena häpeänäni. Gustafssonin teos tarjoaa perusteluja sille, miksi Salmisesta on tullut unohdettu kirjailija.

Gustafssonin kokoama kuva Salmisen elämästä saa minut ajattelemaan, että aivan kuin tämä olisi ollut ihminen väärässä paikassa.

Salminen syntyi vähävaraiseen perheeseen, joten halustaan ja haaveistaan huolimatta opiskeleminen ei ollut hänelle mahdollista. Salminen oli maalaistalon tyttö, joka haaveili lapsuudesta asti kirjailijattaren ammatista. Hänen asemassaan sai tottua kuulemaan, että haaveesta olisi parasta vain luopua.  Muutto New Yorkiin kuvataan teoksessa Salmisen unelmien täyttymykseksi: pois matkustaminen tuntui vapauttavalta. Taitamattomana englannin puhujana naisen elämä palvelusväkenä osoittautui kuitenkin hänelle uuvuttavaksi, niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä Harlemista löytynyt pysyvää kotia. Salminen kirjoitti realistisesti aikakaudella, kun modernismi kukoisti ja kiinnosti. Hän arvosti ja vaali vapautta (mikä näkyy hänen teostensa teemoissakin), mutta nai kuvataitelijan, jonka kanssa jakoi loppuelämänsä. Salmisen ja Johannes Dührkopiin kuvataan viettäneen lähes joka hetken yhdessä, minkä lisäksi Dührkop oli myös taloudellisesti riippuvainen vaimostaan. Salminen piti huolta, että sai tilaa ja hiljaisuutta tehdäkseen työtään, mutta oli valmis ottamaan elämäänsä Bent-vauvan, kun tämä joutui eroon pakolaisvanhemmistaan. Kirjailijasta tuli seurattu maailmantähti, joka oli kotoisin vaatimattomista oloista, ahvenanmaalaisesta pikkukylästä.

Gustafsson avaa hienon keskustelun siitä, miten kirjailijan arvostus syntyy tai ei synny. Miten kirjailija voi olla väärässä paikassa väärään aikaan.

Minusta on taitanut tulla Sally Salmisen fani. Ei ainoastaan hänen teostensa ystävä vaan hänen itsensä ihailija. Samaistun niihin innokkaisiin lukijoihin 1940- ja 1950-luvuilla, jotka odottivat seuraavaa suurteosta ja jotka halusivat lukea lehdestä reportaasin, miltä Salmisen lapsuuden koti näyttää tai miten tämä jakaa arkensa tanskalaisen kuvataitelijan kanssa.

Gustafsson nostaa huumorintajuisesti kirjassa esiin hetkiä Salmisen elämästä. Salminen esimerkiksi lopetti orastavan suhteen erään herran kanssa kun, tämä nauroi hänen mielestään typerälle näytelmälle. Gustafssonin tarkkasilmäisyys ei ulotu ainoastaan Salmisen teoksiin, vaan hän analysoi ja teoretisoi myös yksityiselämän hetkiä, kuten Salmisen lääkkeidenkäyttöä tai tämän suhdetta omaan poikaansa. Kirjoittaja ei jää näkymättömiin, vaan kertoo reilusti ja perustellusti omia näkemyksiään tiiviin lähteiden tulkinnan rinnalla. Näin Gustafsson on lukiessa tukena, kun en ymmärrä kritiikin kontekstia tai lähdemateriaali ei tarjoa tarpeeksi vastauksia.

Salmisen kertomus omista psyykkisistä ongelmistaan punoutuu sekä myyttiin, jonka mukaan hulluus ja luovuus kulkevat käsikädessä, että hänen henkilökohtaiseen ohjelmanjulistukseensa: kirjoittamiseen sekä hulluutena että uhmana. Ajatus on mukana jo varhaisimmissa päiväkirjoissa, joissa hän haaveilee kirjailijaksi tulemisesta ja toisaalta pelkää tulevansa hulluksi. Ja aihe vankeus vastaan vapaus toistuu kirjailijanuran varrella, henkilöityy esimerkiksi Pitkän kevään Marinassa. Tuntuu kuin Salminen olisi toisaalta sisäistänyt yhteiskunnassa ja omassa perheessään vallitsevan käsityksen, jonka mukaan kirjoittaminen ei sopinut kaikille, etenkään pienviljelijän tyttärille, ja toisaalta uhmannut sitä ja luottanut itseensä, ajatellut että osasi kyllä kirjoittaa. (s. 221–222.)

Sally Salminen ei sittemmin uudelleen virinneestä suosiostaan huolimatta ole saavuttanut paikkaa tunnettuna klassikkokirjailijana. Samaan tapaan Saara Turunen käsittelee klassikkokirjojen syntymekanismia teoksessaan Sivuhenkilö (2017). Minä tuoreena Salminen –fan girlinä olen valmis nostamaan Katrinan omalle klassikkolistalleni. Kuten Gustafssonkin perustelee: vaikka Salmisen teokset eivät muodoltaan ole nousseet klassikoiksi, teemoiltaan ne puhuttelevat yleisöä edelleen. Vastuu ja vapaus olivat Salmisen teoksissa toistuvia teemoja. Turusen Sivuhenkilössä listaamassa klassikkolistasta ei löydy Salmista, vaan hänen aikalaisistaan Aino Kallas ja Marja-Liisa Vartio.

Onko naiskirjailijafanitukseni noloa? Onko Salmisen elämäkerran arvo tosiaan vain poikkeuksellisessa ja inspiroivassa tarinassa? En halua uskoa näin. Gustafsson avaa hienon keskustelun siitä, miten kirjailijan arvostus syntyy tai ei synny. Miten kirjailija voi olla väärässä paikassa väärään aikaan. Miten liian pieni joukko kriitikoita voi luoda ilmapiirin, josta voi olla vaikea pyristellä irti. Ja miten lopulta jopa kirjailija itse voi ymmärtää uransa ”elämisenä esikoisteoksen varjossa”.